Tämä on peili sivusta http://www.iki.fi/nina.korhonen/pakolaishuollosta.
Laurea ammattikorkeakoulu, Vantaa instituutti, Sosiaalialan koulutusohjelma Korhonen Nina, Savola Lotte
Pakolaishuollosta eri kieli- ja kulttuuriryhmien palveluihin Tutkimus maahanmuuttajille suunnattujen palveluiden kehittymisestä Vantaalla
Vuosi 2002, Sivumäärä 141
Opinnäytetyömme tehtävänä oli selvittää maahanmuuttajille suunnattujen palveluiden kehittymistä Vantaalla. Työmme on tutkielmatyyppinen laadullinen tutkimus. Tutkimusmenetelmänä olemme käyttäneet historiallista tapaustutkimusta. Opinnäytetyömme tavoitteet ovat nousseet Vantaan sateenvarjo maahanmuuttajille (VASAMA) -projektin tarpeesta. Tarkoituksenamme oli myös selvittää, mitkä olivat ne lähtökohdat ja haasteet Vantaalla, joihin VASAMA-projekti tuli vastaamaan. Opinnäytetyömme on tehty yhteistyössä Laurea ammattikorkeakoulun Vantaa instituutin sekä Vantaan kaupungin sivistystoimen hallinnoiman VASAMA-projektin kanssa.
Tutkimuksessamme tuli esille vuosikymmenien erilaiset suuntaukset pakolais- ja maahanmuuttajatyössä Vantaalla. 1970-luvulla pakolaisasioiden hoito oli vielä pienimuotoista ja vakiintumatonta. 1980-luvulla etsittiin ja tutkittiin keinoja, joilla hoitaa pakolaisasiat Vantaalla. Keskeisenä käsitteenä oli integraatio. 1990-luku oli maahanmuuttaja-asioiden nopean kehittymisen vuosikymmen. Keskeisiksi käsitteiksi muodostuivat kotoutuminen ja kotouttaminen. Maahanmuuttajatyössä Vantaalla ei ole ollut tarjota riittävästi toimenpiteitä maahanmuuttajien kotoutumissuunnitelman toteuttamiseksi. 2000-luvun alussa VASAMA-projektilla on lisätty toimenpiteiden tarjontaa. Muutkin projektit ovat olleet lisäresurssina maahanmuuttajatyössä Vantaalla. Maahanmuuttajatyön painotus on vähitellen muuttunut eri kieli- ja kulttuuriryhmille annettaviin palveluihin. Tällä hetkellä painotus on ollut maahanmuuttajille annettavassa koulutuksessa.
Asiasanat: Vantaa, kunnan palvelut, maahanmuuttaja, maahanmuuttajatyö, integraatio, kotouttaminen, kotoutuminen
Laurea Polytechnic, Vantaa institute, Department of Social Welfare Korhonen Nina, Savola Lotte
From refugee aid to services for different language and cultural groups A study of development in Vantaa's services for immigrants
Year 2002, Pages 141
The purpose of our scholarly thesis was to look into the development of Vantaa's services for immigrants. Our theses is a qualitative historical case study. The aim of our thesis was based on the needs of Vantaa's Umbrella for Immigrants (VASAMA) project. Our purpose was also to find out what were the foundations and challenges in Vantaa that the VASAMA project had to meet. Our scholarly thesis was made in co-operation with the Vantaa Institute of Laurea Polytechnic, and the VASAMA project, which is administered by the Department of Education and Culture of the City of Vantaa.
Our study showed the different alignments of refugee and immigrant work in Vantaa during different decades. In 1970s, the handling of refugee matters was still small-scale and unestablished. In 1980s different methods to handle refugee issues in Vantaa were searched and studied. Primary concept was integration. 1990s was a decade of rapid development in immigration matters. Integration (kotoutuminen) and integrating (kotouttaminen) became the central concepts. In immigration work Vantaa didn't have enough measures to offer to carry through the integration program for immigrants. At the beginning of the 21st century the VASAMA project has increased the supply of activities. Other projects have also been an asset to the resources of immigration work in Vantaa. The emphasis of immigration work has gradually changed towards services for different language and cultural groups. At the moment the focus is on the education for immigrants.
Keywords: Vantaa, municipal services, immigrant, immigration work, integration, integrating
Opinnäytetyömme on tehty yhteistyössä Laurea ammattikorkeakoulun Vantaan instituutin sekä Vantaan kaupungin sivistystoimen hallinnoiman VASAMA -projektin kanssa. VASAMA -projektin keskeisenä tavoitteena on tukea maahanmuuttajien omaa aktiivisuutta sekä heidän osallistumistaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Opinnäytetyömme on lähtöisin Vantaan kaupungin sivistystoimen tarpeesta.
VASAMA eli Vantaan sateenvarjo maahanmuuttajille on Vantaan kaupungin sivistystoimen hallinnoima vuosina 2000-2003 toteutettava maahanmuuttajien työ- ja koulutushanke. Hanke sisältää vantaalaisille maahanmuuttajille suunnattuja työllistämistä tukevia ja syrjäytymistä ehkäiseviä toimenpiteitä. VASAMA -projekti jakautuu nuorten (17-30-vuotiaiden) maahanmuuttajien Oma Ura -koulutukseen ja teoriapainotteiseen opetukseen sekä aikuisten maahanmuuttajien työ- ja koulutusosioon.
Opinnäytetyömme kytkeytyy maahanmuuttajatyön kautta sosiaalialaan, vaikka maahanmuuttajat ovatkin nykyään ensimmäiset kolme vuotta työvoimahallinnon vastuulla. Käytännön työ maahanmuuttajien parissa tehdään kuitenkin työvoimaviranomaisten lisäksi monilla muillakin aloilla, pääosin kuitenkin sosiaali- ja sivistystoimessa. Opinnäytetyömme on eräänlainen kokoomateos, johon on kerätty eri toimialoilla oleva tieto maahanmuuttajille suunnatuista palveluista Vantaalla. Opinnäytetyömme sisältää myös tietoa siitä, mitä selvityksiä Vantaalla on jo tehty koskien maahanmuuttajia. Selvityksiä on olemassa paljon ja suurin osa on harmillisesti jäänyt vain selvityksen tehneen hallinnonalan tai toimiston omaan käyttöön. Kaikkien selvitysten käsiin saaminen oli mahdotonta, joten työmme ei ole kattava niiden osalta.
Maahanmuuttajat ovat ryhmänä varsin laaja käsite. Maahanmuuttajille suunnatut palvelut on kohdennettu lähinnä pakolaisille ja paluumuuttajille. Emme kuitenkaan ole rajanneet opinnäytetyötämme käsittelemään vain pakolaisia ja paluumuuttajia koska esimerkiksi suomenkielen kurssit ovat nykyisin avoimia kaikille maahan muuttaneille. Opinnäytetyömme koskee juuri maahanmuuttajille suunnattuja palveluja, koska koemme että maahanmuuttajuus jo sinänsä luo runsaasti tarpeita, jotka kohdistuvat lähes yksinomaan julkisiin palveluihin. Tämä koskee kaikkia maassamme asuvia ulkomaalaisia kansalaisuudesta riippumatta.
Suomessa sosiaaliturvan piiriin kuuluminen ei riipu kansalaisuudesta vaan sosiaaliturvan piiriin pääseminen edellyttää, että hakija asuu ja oleskelee vähintään puolet ajastaan Suomessa. Suomeen muuttavan henkilön katsotaan asuvan Suomessa maahan tulosta lukien, mikäli hänen tarkoituksenaan on jäädä tänne vakituisesti asumaan. Lisäksi henkilöltä vaaditaan vuoden oleskeluun oikeuttava lupa, jos sellaista muuttajalta edellytetään. (Työministeriö 2001a: 30.)
Maahanmuuttajatyö kuuluu nykypäivän sosiaalityöhön. Toisaalta sosiaalityöhön sisältyy vankka yhteistyö muiden maahanmuuttajien parissa työskentelevien kanssa. Maahanmuuttajien parissa tehtävä työ on vielä Vantaallakin sangen nuorta. Mitään valmista mallia maahanmuuttajien kanssa tehtävään työhön ei kuitenkaan ole ollut, joten Vantaan on alusta lähtien täytynyt luoda tähän oma mallinsa. Vasta 90-luvun lopussa tuli voimaan maahanmuuttajia ja kuntia koskeva Kotouttamislaki, joka yhtenäisti maahanmuuttajia vastaanottaville kunnille asetettuja vaatimuksia.
Opinnäytetyömme tavoitteena oli tutkia maahanmuuttajille suunnattujen palveluiden kehittymistä Vantaalla 1970-luvulta näihin päiviin saakka sekä maahanmuuttajien näkymistä Vantaan kaupunginhallituksen päätöksenteossa. Päättötyössämme emme juurikaan käsittele maahanmuuttajien toimeentuloturvaa emmekä työvoimatoimistojen palveluita. Päättötyömme viitekehys muodostuu sosiaali- ja sivistyspalveluiden kehittymisen kuvaamisesta sekä yleisellä että kuntatasolla. Pidämme sosiaali- ja sivistystoimen palveluita keskeisenä asiana päättötyöllemme, sillä usein maahanmuuttajien vastaanotto on kunnassa sosiaalitoimen vastuulla. Usein myös kunnan poikkihallinnolliset yhteistyöryhmät koostuvat sosiaali-, terveys-, sivistys-, ja asuntotoimen edustajista. (Ekholm 1997: 6.) Päättötyössämme tarkastelemme myös sosiaali- ja sivistyspalveluiden yleistä kehittymistä, jolloin tavoitamme näkemyksen siitä, kuinka näiden palveluiden yleinen kehittyminen on vaikuttanut maahanmuuttajille suunnattujen palveluiden kehittymiseen.
Viitekehys rakentuu myös käsitteiden, kuten maahanmuuttaja, pakolainen, paluumuuttaja, kotoutuminen, kotouttaminen jne. määrittelemisestä. Käsitteet avataan niitä ensimmäistä kertaa käsiteltäessä. Viitekehyksessä tarkastelemme myös maahanmuuttoasioiden hallinnon rakentumista Suomessa. Otimme päättötyömme viitekehykseen mukaan myös maahanmuuttoasioiden hallinnollisen rakentumisen, koska se on vaikuttanut Suomen maahanmuuttopolitiikkaan sekä sitä kautta kunnan maahanmuuttajille tarjoamiin tukitoimenpiteisiin. Päävastuullinen ministeriö on luonut kunnille näkökulman, josta käsin maahanmuuttoasioita on tarkasteltu ja hoidettu.
Opinnäytetyömme tavoitteet ovat nousseet Vasama-projektin myötä tarpeesta saada tietoa mitä maahanmuuttajatyössä Vantaalla on tähän mennessä tehty. Työmme kaltaista kokoomateosta ei ole aiemmin tehty Vantaalla. Koimme työn tärkeäksi, koska maahanmuuttajien erityispalveluiden merkitys on korostunut viime aikoina. Maahanmuuttajien hyvinvoinnin ja kotoutumisen näkökulmasta erityispalveluiden tarpeellisuus kattaa ihmisen koko elämänkaaren. Yhä enemmän näihin palveluihin ovat oikeutettuja myös muut eri kieli- ja kulttuuriryhmiin kuuluvat. Tarkoituksenamme oli myös selvittää, mitkä olivat ne lähtökohdat ja haasteet Vantaalla, joihin Vasama-projekti tuli vastaamaan.
Tavoitteidemme kautta pääongelmaksemme nousi maahanmuuttajille suunnattujen palveluiden kehittyminen Vantaalla. Palveluiden kehittymiseen ovat vaikuttaneet maahanmuuttajien määrän lisääntyminen, lait, kuten ulkomaalaislaki ja laki maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta, sekä Suomen liittyminen Euroopan Unioniin. Näistä muodostui tutkimuksemme osaongelmat. Näiden lisäksi pyrimme selvittämään VASAMA- projektin yhteiskunnallista tilausta, kuten puutteita kunnan palveluissa ja resursseissa joihin VASAMA pyrki vastaamaan.
Maahanmuuttajille suunnatut palvelut tulevat kehittymään jatkuvasti. Pakolaisten kasvava määrä ja EU:n yhtenäistyvä maahanmuuttajapolitiikka tulee lisäämään myös Suomeen tulevien pakolaisten määrää. Schengenin sopimus, joka mahdollistaa työvoiman vapaan liikkumisen Euroopan Unionin rajojen sisäpuolella, tulee lisäämään myös muiden maahanmuuttajien määrää Suomessa. Maahanmuuttajille tarjottavien palveluiden huolellinen suunnittelu ja toteutus takaavat maahanmuuttajille paremmat mahdollisuudet sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan.
Opinnäytetyömme on tutkielmatyyppinen laadullinen tutkimus. Tavoitteenamme oli kerätä historiallista tutkimusmenetelmää käyttäen tietoa Vantaalla tehdystä maahanmuuttajatyöstä. Lähdemateriaalina käytimme eri selvityksiä, tutkimuksia ja hankkeita, joita on tehty liittyen maahanmuuttajatyöhön. Keräsimme tietoa myös asiantuntijahaastatteluiden avulla. Haastateltavat valitsimme heidän maahanmuuttajien parissa tekemän pitkäaikaisen työn perusteella. Asiantuntijaksi katsoimme sellaisen henkilön, jolla on sekä koulutusta että pitkäaikaista kokemusta oman alansa työstä.
Asiantuntijahaastattelut suoritimme kevään ja kesän 2002 aikana. Haastattelimme maahanmuuttajatyön uranuurtajia Vantaalla kuten maahanmuuttajapalveluiden johtajaa Tuula Reimania Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimistosta, opetussuunnittelija Arja Sarsamaa Vantaan sivistystoimesta sekä Helena Korpelaa, joka toimii maahanmuuttaja-asioiden koordinaattorina Vantaalla. Jokainen haastatelluistamme on tehnyt pitkän uran maahanmuuttajien parissa ja toimii edelleen työnsä puolesta maahanmuuttaja-asioiden kehittämisen hyväksi.
Haastatteluissa käytimme avoimia kysymyksiä. Päädyimme avoimiin kysymyksiin, jotta haastateltavien omille näkemyksille jäisi tarpeeksi tilaa. Lähetimme kysymykset haastateltavillemme jo etukäteen, jotta he pystyivät tutustumaan ja syventymään haastatteluun jo edeltä käsin. Nauhoitimme haastattelut ja purimme ne. Tällä tavoin pystyimme paremmin syventymään haastateltavien vastauksiin ja sitä kautta tutkimaamme aiheeseen.
Historiantutkimus on empiiristä ja ei-kokeellista tiedettä. Empiirisyys tarkoittaa sitä, että johtopäätökset perustuvat havaintoihin. Havaintoaineistoa voidaan kutsua myös historiallisiksi lähteiksi. (Heikkinen 1980: 23.) Historiallisen tutkimuksen tehtävänä on yksilöllisten tapahtumakokonaisuuksien selvittäminen. Historiallisissa tutkimuksissa on miltei aina kyse yhteiskunnallisista muutoksista, ajallisista eroavuuksista ja niiden selittämisestä ja ymmärrettäväksi tekemisestä. (Heikkinen 1980: 71.) Historiantutkimuksen lähtökohtana ovat valittuun tutkimuskohteeseen liittyvät historiankuvat. Historiallinen tutkimus pyrkii ymmärtämään ja selittämään tutkittavaa ilmiötä. (Kalela 2000: 49). Koska historiallisessa tutkimuksessa pyritään selittämään yksittäistä tapahtumaketjua tai ilmiötä, siinä ei ajatella, että selitys edustaisi jotain yleistä lainalaisuutta (Alasuutari 1999: 39.)
Historiallinen tutkimus koostuu pitkälti havaintoaineistosta. Jotta opinnäytetyömme olisi mahdollisimman luotettava ja antaisi oikean kuvan tapahtumista ja muutoksista, olemme pyrkineet käyttämään vain ensisijaisia lähteitä. Aina se ei kuitenkaan ole ollut mahdollista, sillä mitä vanhemmasta materiaalista on kyse, sitä vaativampaa sen käsiin saaminen on. Luotettavuutta olemme pyrkineet lisäämään sillä, että olemme etsineet tietoa useista lähteistä ja huomioineet esiin tulleita ristiriitoja tiedoissa.
Opinnäytetyömme muotoutui historialliseksi tutkimukseksi sen tarkoituksen ja tavoitteiden kautta. Historiallinen näkökulma oli luontevin tutkimusongelmiemme ratkaisemiseksi. Laadullisessa tutkimuksessa on miltei aina kyse tapauksesta. Tapaustutkimusta ei tulisikaan ajatella tutkimusmetodina vaan pikemminkin tutkimuksellisena näkökulmana. Tapaustutkimuksen voi toteuttaa hyvin erilaisin metodein ja myös eri menetelmiä ja aineistoja yhdistellen. Tapaustutkimuksen kohteena voi olla historiallinen tapaus, jota lähestytään usein kirjallisten dokumenttien avulla. (ks. Jokinen & Kuronen 2002.)
Asiantuntijahaastattelujen pohjalta ei voida tehdä yleistyksiä maahanmuuttajatyöhön liittyvistä ilmiöistä. Voimme ainoastaan tuoda esille haastattelemiemme asiantuntijoiden näkemyksen Vantaalla tehdystä maahanmuuttajatyöstä, sen haasteista ja kehittämistarpeista. Työmme lähestyy Vantaalla tehtyä maahanmuuttajatyötä eri selvityksistä käsin asiantuntijahaastatteluiden lisäksi. Tämä ei kuitenkaan takaa kaikkien näkökulmien ja kehittämistarpeiden esille tuloa, sillä maahanmuuttajatyötä tulisi tutkia laajemmin ja myös maahanmuuttajien omasta näkökulmasta kokonaiskuvan rakentamiseksi.
Työn yhtenä eettisenä kysymyksenä on eri toimialojen edustajien näkökulmat maahanmuuttajatyöstä. Tämän takia olemme pyrkineet huomioimaan myös mahdollisesti esille tulleet ristiriidat asiantuntijahaastatteluissa. Asiantuntijat ovat kukin parhaiten selvillä omaan alaansa liittyvistä kysymyksistä maahanmuuttajia koskien. Tämän olemme huomioineet haastattelukysymysten laadinnassa.
Historiallisin menetelmin luotu opinnäytetyömme ei ole yleistettävissä koskemaan yleisesti maahanmuuttajapalveluiden kehittymistä kaikissa Suomen kunnissa. Historiallinen tutkimus on ajanjaksokuvausta tietystä ajasta ja paikasta. Opinnäytetyömme käsittelee maahanmuuttajille suunnattujen palveluiden kehittymistä Vantaalla 1970 -luvulta näihin päiviin saakka.
1970 -luvulla ei puhuttu maahanmuuttajatyöstä vaan pakolaistyöstä ja pakolaishuollosta. Tuolloin valtio vastasi pakolaishuollosta niin taloudellisesti kuin sisällöllisestikin. Kunnille pakolaishuollosta aiheutuneet kulut korvattiin valtion varoin. YK:n pakolaisen oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen mukaan pakolainen on henkilö, joka on kotimaansa ulkopuolella ja jolla on perusteltua aihetta pelätä joutuvansa kotimaassaan vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen, tai poliittisen mielipiteen johdosta. (Vartiainen-Ora 1996: 11, Laitinen 1985: 3, Työministeriö 2002.)
Suomessa pakolaisten vastaanoton alkuvuosia leimasi toiminnan tilapäisyys. Vastaanottoa varten oli perustettu vain määräaikaisia organisaatiota. SPR:llä oli koko 1970-luvulla keskeinen rooli pakolaisten ensihuoltovaiheessa, koska pakolaisten maahantuloon oltiin Suomessa vielä valmistautumattomia. Pakolaisten vastaanotto keskittyi aluksi Turkuun ja pääkaupunkiseudulle (Sosiaali- ja terveysministeriö 1994: 3). Alussa SPR:n ensihuoltovaihe käsitti lähinnä perustarpeiden tyydyttämisen. SPR huolehti, että pakolaisilla oli maahan tullessa paikka jossa asua, vaatteita ja ruokaa. (SPR 2002a.)
Suomen pakolaistyön alkupiste oli Chilen pakolaisten saapuminen 1973-1976. Pakolaisia oli maassamme ollut toki aikaisemminkin, mutta chileläiset olivat ensimmäiset ryhmänä maahamme saapuneet pakolaiset sotien jälkeen. Seuraava pakolaisryhmä oli vietnamilaiset, jotka saapuivat 1979-1986. Näiden pakolaisryhmien myötä maamme pakolaistyö lähti kehittymään.
Suomen vastaanottamat pakolaiset kuuluivat maahantulotavaltaan kahteen eri ryhmään. Suomeen saapui joitakin niin sanottuja yksittäisiä pakolaisia, jotka joutuivat anomaan Suomesta turvapaikkaa. Heidän lisäkseen saapui ryhmäpakolaisia, jotka saapuivat maahan erityisellä valtioneuvoston päätöksellä. Suomessa oli pakolaisten lisäksi joukko ulkomaalaisia, jotka saivat oleskeluluvan humanitaarisin perustein, mutta eivät pakolaisasemaa. Nämä henkilöt jäivät virallisen pakolaishuollon ulkopuolelle. (Laitinen 1985: 5-6.)
Vuonna 1973 Chilessä tapahtuneen sotilasvallankaappauksen jälkeen Suomen hallitus teki YK:n pyynnöstä päätöksen tarjota turvapaikka korkeintaan sadalle chileläiselle. Suomen Punainen Risti lupasi hoitaa ensihuoltotilanteen, jos valtio maksaa. Joulukuussa 1973 työvoimaministeriö asetti toimikunnan suunnittelemaan ja selvittämään Chilestä Suomeen tulleiden pakolaisten ensivaiheen avustamista, sopeutumisen kannalta tarpeellista koulutusta, ja sijoittamista koulutusta ja ammattia vastaaviin työtehtäviin, sekä tutkimaan ja selvittämään pakolaisiin liittyviä oikeudellisia, taloudellisia ja sivistyksellisiä kysymyksiä. (Tuomarla 2000: 15). Tämä toimikunta nimettiin Chilen pakolaistoimikunta ykköseksi ja sitä johtamaan nimitettiin SPR:n apulaispääsihteeri Gunnar Rosen. Mitään virallista vastuuviranomaista tai lainsäädäntöä ei maassamme ollut pakolaisten vastaanoton varalle. Chilen pakolaistoimikunta ykkösen tehtäväksi tuli siis myös pakolaishuollon toiminnan koordinointi. Aluksi oli kuitenkin hoidettava akuutti tilanne, kuten majoitus, ruoka ja perusterveydenhuolto. (Laitinen & Oksanen 1986: 35, Seppälä 2000: 9-10, Tuomarla 1989b: 8.)
Pakolaiset koettiin aluksi lähinnä työvoimapoliittisena ongelmana ja nähtiin, että asiat on kytkettävä johonkin vastuunalaiseen ministeriöön. Ulkoministeriö oli ensimmäinen koollekutsuja pakolaisasiassa. Kokouksessa, jossa eri ministeriöt olivat edustettuina, päädyttiin esittämään, että valtioneuvosto määräisi 1970 perustetun työvoimaministeriön vastuunalaiseksi viranomaiseksi. Suomen Punainen Risti lupasi omasta puolestaan hoitaa tilannetta marraskuun alusta helmikuun loppuun. Chilen toimikunta numero kaksi asetettiin 14.12.1973. Maaliskuun 1. päivänä 1974 siirtyi virallinen vastuu pakolaisasioista työvoimaministeriölle. (Laitinen & Oksanen 1986: 35, Seppälä 2000: 9-10.)
Vuonna 1979 Chilen pakolaistoimikunta otti nimekseen Pakolaistoimikunta. Toimikunta jatkoi tehtäväänsä vastaanottamalla Kaakois-Aasian pakolaisia. Niin sanottujen venepakolaisten vastaanotto ja huolto tapahtui niiden periaatteiden mukaisesti, joihin oli päädytty Chilen pakolaisten huollossa. Suomen Punainen Risti vastasi edelleen pakolaisten vastaanotosta ja ensihuoltovaiheesta. (Tuomarla 1989b: 8.)
Suomen pakolaispolitiikka pohjautuu Geneven yleissopimukseen (myöhemmin pakolaissopimus) 28.07.1951. Sopimuksessa määritellään pakolainen, tämän turvapaikkaoikeudet, pakolaisen oikeudellinen asema, sosiaaliset edut vastaanottajamaassa sekä matkustusasiakirjat. Yleissopimusta täydentävä pöytäkirja vuodelta 1967 laajensi yleissopimusta ajallisesti ja alueellisesti. Suomi liittyi molempiin sopimuksiin vuonna 1968. (Sosiaali- ja terveysministeriö 1992: 1.) Vaikka pakolaissopimus ja siihen liittyvä lisäpöytäkirja tulivat Suomessa voimaan jo vuonna 1969, ei vuoteen 1973 mennessä oltu tehty minkäänlaisia lakimuutoksia, joilla olisi turvattu pakolaisten asema Suomessa (Rinne 1989: 36).
Vuonna 1976 kirjattiin Suomen pakolaispolitiikan piirteet neljään toimintoon. Niiden mukaan Suomi avustaisi säännöllisesti YK:n pakolaisohjelmia, osallistuisi pakolaisohjelmista käytäviin keskusteluihin, kehottaisi muita valtioita ratifioimaan pakolaisia koskevat yleissopimukset ja vastaanottaisi pakolaisia Suomeen. Suomen pakolaispolitiikka alkoi hahmottua. (Rinne 1989: 42.)
Heinäkuussa vuonna 1979 YK:n pakolaiskomissaari järjesti Genevessä ison kokouksen selvittämään, miten valtava vietnamilaisten pakolaisten määrä hoidetaan. Suomen ulkoministeriö lähetti kokoukseen korkeatasoisen valtuuskunnan ulkoministeri Paavo Väyrysen johdolla. Suomi tarjoutui ottamaan vastaan sata pakolaista. (Seppälä 2000: 10.)
Samana vuonna ulkoasiainministeriö asetti Pakolaisasiain toimikunnan (entinen Chilen pakolaistoimikunta), jonka tehtäväksi tuli selvittää Suomen suhtautumista pakolaiskysymyksiin. Toimikunta sai mietintönsä valmiiksi myöhemmin samana vuonna. Pakolaistoimikunnan mietintö kirjasi ensimmäistä kertaa suuntaviivat Suomen pakolaispolitiikalle. Mietintö sisälsi myös harkittavaksi jätetyn ehdotuksen vuosittaisesta pakolaiskiintiöstä, joka ei siinä vaiheessa kuitenkaan vielä toteutunut. (Ks. Rinne 1989: 51, 70.)
Jo Geneven kokouksessa lähtökohtana oli, että Suomi ottaa pakolaisia puhtaasti humanitaarisin perustein ja mieluummin kokonaisia perheitä. Humanitaariset perusteet tarkoittavat sitä, että otetaan vastaan pakolaisia, joiden uudelleen sijoittuminen on vaikeaa, esimerkiksi pakolaisleireillä pitkään olleita pakolaisia, monilapsisia perheitä, vammaisia ja pitkäaikaissairaita, eli kaikkein huonoimmassa asemassa olevia pakolaisia. (Tuomarla 1989a: 13, Tuomarla 1989b: 33.)
Suomen Punaisen Ristin vastuulla olleen ensihuoltovaiheen jälkeen Suomeen saapuneet pakolaiset siirrettiin vastaanottokeskukseen. Vietnamin pakolaisryhmän saapuessa vuonna 1979 perustettiin Korson Kulomäkeen väliaikainen pakolaiskeskus, jonka tilat vuokrattiin Helsingin Seudun Opiskelija-asuntosäätiöltä. (Laitinen & Oksanen 1986 : 35, Kokkarinen 1993: 9.) 1970-luvun alussa vastaanottokeskuksen ja pakolaiskeskuksen tarkoitus oli sama. Usein samasta yksiköstä käytettiin myös rinnakkain näitä kahta edellä mainittua termiä. Keskusten tarkoituksena oli tarjota pakolaisille väliaikainen asunto ja peruspalvelut ennen kuin heille löydettiin vakituinen asunto sijoituskunnasta. (Tuomarla 1989b: 9.)
1970-luvulla ei kunnissa ollut juurikaan erityispalveluita pakolaisille eikä muille maahanmuuttajille. Kunnan tarjoamat sosiaalipalvelut määräytyivät huoltoapulain (116/56) perusteella. Laki uudisti sosiaalihuollon sisältöä samalla kun uusi hallinto nosti myös ihmisten perusturvan tasoa. (Myyryläinen 1999.)
Huoltoapulain mukaan huoltoavun antaminen oli kunnan ehdoton velvollisuus. Laki turvasi kansalaisille myös sen, että apua saattoi saada kotikuntansa rajojen ulkopuolellakin mikäli tarvetta siihen oli. Huoltoapulaissa painottui avohoito sekä autettavien omatoimisuuden tukeminen. Laitoshoitoon tuli turvautua vain, jos avohuollon toimenpiteet eivät enää riittäneet. Sosiaalihuollon ei haluttu kuitenkaan olevan liian kattava, joten yksilön oma vastuu toimeentulostaan muodosti edelleen huoltotoiminnan lähtökohdan ja perustan. Sosiaalihuollossa korostettiin sen tarpeenmukaisuutta, tilapäisyyttä sekä sitä, ettei tullut edetä huoltotoimenpiteissä pidemmälle kuin mitä tarve näytti olevan. Huoltoapulain tultua voimaan taloudellisessa avustamisessa siirryttiin erilaisten kuntakohtaisten avustusnormien käyttöön. (Myyryläinen 1999.)
Suomen sosiaaliturvajärjestelmän ensimmäiset linjaukset tehtiin jo 1950- luvulla. Suomessa valittiin kaikille tarkoitettu, eli universaali malli. Kunnallisten palvelujen voimakas laajentuminen vahvisti universaalisten palvelujen linjaa 1970-luvulta lähtien. Universaali malli tarkoittaa, että palveluja saa kunnassa asumisen tai jopa oleskelun perusteella. Kunnallisen palvelujärjestelmän merkitys vahvistui erityisesti 1970-luvulla ja 1980- luvuilla. Kuntien roolia ovat korostaneet erityisesti kansanterveyslaki vuodelta 1972 ja päivähoitolaki vuodelta 1973. (Jaakkola 1995: 50.)
Pakolaiset ja muut maahanmuuttajat kuuluivat 1970-luvulla sivistyspalveluiden osalta normaalipalveluiden piiriin. Pakolaisoppilaat sijoitettiin asuinalueensa kouluun sekä ikänsä mukaiselle luokkatasolle. Erityispalveluna kunta tarjosi 1970-luvun alusta lähtien kaikille maahanmuuttajille peruskouluissa suomen kielen opetusta tukiopetuksena ylimääräisen valtionavustuksen turvin. Pakolaisoppilaat saivat opetusta myös omassa äidinkielessään. (Ikonen 1994: 84,89.)
Pakolaisoppilaille tarkoitettu vastaanottovaiheen opetus on vuodesta 1979 alkaen toiminut kaksivaiheisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että pakolaisoppilas siirtyy asteittain eriytetystä oman ryhmän opetuksesta suomalaisoppilaille annettavaan yleiseen opetukseen. Pakolaisoppilasta tuetaan siirtymävaiheessa tukiopetuksen keinoin. (Matinheikki - Kokko 1992: 68.)
Vuonna 1979 pakolaisten vastaanottovaiheen opetuksen tavoitteena oli perehdyttää pakolaisia Suomen olosuhteisiin. Tavoitteena oli myös auttaa heitä orientoitumaan lähiympäristöön sekä opettaa suomen kieltä. Tämä Suomen Punaisen Ristin tuolloin järjestämä opetusjakso on myöhemmin vakiintunut pakolaisten vastaanottovaiheeseen sisältyväksi alkuopetukseksi. Alkuopetuksen rakenne on kuitenkin muuttunut siten, että suomen kielen opetuksen tuntimäärä on nykyisin huomattavasti aiempaa suurempi. Pakolaisia työelämään ja koulutukseen sijoittumiseen valmentava TYKO -kurssi on myös saanut alkunsa vuonna 1979. Alussa TYKO -kurssi oli ammatillisista esikursseista koottu työllisyyskurssi. Käytännössä yleiseksi toimintamalliksi näytti vahvistuvan putkimaisesti toteutettava 20 viikon alkuopetus ja sitä seuraava noin viiden kuukauden TYKO -kurssi. (ks. Matinheikki - Kokko 1992: 73.)
1970-luvun puolessa välissä, ensimmäisten pakolaisten saapuessa Vantaalle, kunnalla ei ollut tarjota mitään erityispalveluita. Ensimmäisten pakolaisten saapumisesta ja tukemisesta Vantaalla on olemassa hyvin vähän tietoa. Monet silloiset työntekijät ovat jo jääneet eläkkeelle ja tieto on kulkenut pitkälti suullisena informaationa ja muisteluna.
Vantaan kaupungin maahanmuuttajien yhteispalvelutoimiston maahanmuuttajapalveluiden johtajan, Tuula Reimanin (2002) mukaan 1970- luvulla, pakolaistyön alkuvuosina, Vantaalle vastaanotettiin chileläisiä pakolaisia. Virallista vastaanottotoimintaa ei ollut, eikä mitään organisoitua tai pysyvää rakennetta ollut olemassa. (Reiman 2002.)
Yleensä pakolaisten vastaanotto edellyttää kunnalta hyvää valmistelua. 1970- luvulla koko pakolaisasia oli kuitenkin niin uutta, ettei mitään valmisteluja osattu tai edes ehditty tekemään. Vantaallakin pakolaisille osoitettiin vain asunnot ja ohjattiin normaalipalveluiden piiriin.
Vantaan kaupungin sivistystoimen opetussuunnittelija Arja Sarsama (2002) kertoo, että maahanmuuttajaopetuksen piiriin Vantaalla tulivat ensimmäiset pakolaiset Vietnamista ja Chilestä vuosina 1975-1977. Tuolloin myös pakolaisopetukselle oli ominaista pienimuotoisuus ja systemaattisuuden puute. "Ne oppilaat tuli vaan ja ne tuli sinne kouluun millä alueella ne asu, eikä niille ollu järjestetty mitään tukipalveluja." (Sarsama 2002.)
Pakolaisten ensimmäinen asunto oli lähes poikkeuksetta vuokra-asunto. Kunnalla oli mahdollisuus käyttää kaikkia asuntopoliittisia tukimuotoja pakolaisten asuttamiseksi. Vuokra-asuntojen hankkimiseksi pakolaisille on kuitenkin myös tarvittu erityisjärjestelyitä. Pakolaisten asuttamisessa heijastuu usein korostuneesti Suomen asunto-ongelmat kuten vuokra- asuntopula (Tuomarla 1989b: 39-40.) Vantaan kaupungin maahanmuuttajakoordinaattori Helena Korpela (2002) muistelee, että Vantaan Kulomäessä oli 1970-luvun lopussa ryhmä vietnamilaisia, joille järjestettiin Vantaalla joitain erityispalveluita, kuten koulu- ja muita palveluita.
Työvoimahallinto, joka vastasi 1970-luvulla laajemmin pakolaisia koskevista asioista, kävi neuvotteluja pääkaupunkiseudun kuntien asunto-asioista vastaavien tahojen kanssa. Ensimmäiset neuvottelujen tuloksena saadut vuokra-asunnot pakolaisille saatiin vuonna 1979 Helsingistä, Vantaalta, Espoosta ja Keravalta. Asuntohallitus ryhtyi tämän jälkeen vuosittain neuvotteluihin pääkaupunkiseudun kuntien ja yleishyödyllisten yhteisöjen kanssa asuntojen saamiseksi. (Tuomarla 1989b: 40.)
Ensimmäisten vietnamilaisten saapuessa Suomeen kesällä 1979 Pakolaistoimikunta teki periaatepäätöksen pakolaisten työllistämisestä. Päätöksen mukaisesti pakolaisille oli tuolloin runsaasti työpaikkoja tarjolla ympäri Suomea ja pakolaiset oli mahdollista sijoittaa työpaikkoihin välittömästi. (Tuomarla 1989b: 40.) Pakolaisten työhön sijoittaminen pääkaupunkiseudulla oli vuosina 1979-1982 Vantaan työvoimatoimiston hoidettavana (Pylvänäinen 1989: 17).
1980-luvulla pakolaishuoltoon olivat Suomessa oikeutettuja tasavertaisesti kaikki pakolaiset ja perheenyhdistämisohjelman puitteissa maahan saapuvat omaiset riippumatta pakolaisuuteen johtaneista syistä, kansalaisuudesta tai maahan saapumistavasta. Tavoitteena oli tarjota pakolaisille materiaaliset ja henkiset valmiudet tulla itsenäisesti toimeen suomalaisessa yhteiskunnassa. Yleensä huoltovaiheeksi käsitettiin aika, jonka pakolaiset asuivat pakolaiskeskuksessa eli noin vuosi maahan saapumisesta. Pakolaishuolto jakautui toimeentuloturvan, koulutuksen, terveydenhuollon, työllistymisen ja asumisen osa-alueisiin. (Laitinen & Oksanen 1986: 9.)
Turvapaikanhakijoiden määrä oli 1980-luvun loppupuolelle saakka hyvin pieni, vain muutama kymmenen vuodessa. Ensimmäinen tilasto turvapaikan saaneista on vasta vuodelta 1984. Pakolaiskeskus majoitti ensimmäiset turvapaikanhakijat vuonna 1986. Vuonna 1987 otettiin turvapaikanhakijat pakolaisten vastaanoton piiriin. Vasta vuonna 1988 otettiin pakolaisten vastaanoton piiriin myös turvapaikan sijasta suojelun tarpeessa olevat oleskeluluvan saaneet henkilöt. Pakolaisten vastaanottotoiminnan palvelut turvattiin siis vasta vuonna 1988 kaikille YK:n pakolaissopimuksen perusteella Suomessa oleskeleville henkilöille. (Tuomarla 1989b: 10-11.)
Suomen perustuslain mukaan jokaisella maassa asuvalla, myös pakolaisella, on oikeus perhe-elämään. Suomi on UNHCR:n (United Nations High Commissioner for refugees eli YK:n pakolaisasiain päävaltuutettu) kanssa solmitun sopimuksen mukaisesti vastaanottanut pakolaisten perheenjäseniä perheenyhdistämisohjelman puitteissa aina vuodesta 1981 lähtien (Rinne 1989: 55). Perheen asuessa eri puolilla maailmaa, voi Suomessa asuva perheenjäsen anoa perheen yhdistämistä. Lain mukaan myös ulkomailla oleva perheenjäsen voi hakemuksen tehdä, mutta harvemmin näin on tapahtunut. (Uttula-Saarinen 2001: 9.) Suomessa SPR on auttanut pakolaisia saamaan perheensä luokseen sekä auttanut Punaisen Ristin henkilönetsintätoimiston avulla kadonneiden omaisten etsinnässä (Punainen Risti ja pakolaiset 1990: 21). 1980-luvulla päätökset perheenyhdistämisasioissa teki kysymyksessä oleva ulkomaanedustusto. Sisäasiainministeriö antoi kyseiselle edustustolle lausunnon asiasta. (Virtanen 1993: 22.)
1980-luvulla pakolaishuollon sosiaaliala jaettiin yleiseen ja erityiseen pakolaishuoltoon. Yleinen pakolaishuolto koski kaikkia pakolaisia ja sisälsi yleisten sosiaalietuuksien lisäksi perheenyhdistämisasiat. Erityinen pakolaishuolto koski erityisryhmiä, jotka vaativat pitkäaikaisempaa työpanosta. Tällaisia erityisryhmiä olivat muun muassa vammaiset, vanhukset, ilman holhoojaa tulleet alaikäiset, vajaavaltaiset, kielitaidottomat, sosiaalirajoitteiset sekä psykososiaalisista ongelmista kärsivät pakolaiset. (Laitinen & Oksanen 1986: 40.) Pakolaistyöhön sisältyi aineksia eri ammattiryhmien työstä ja näin ollen sosiaalityö oli eräs keskeinen osa pakolaistyötä, mutta ei ainoa (Sosiaali- ja terveysministeriö 1992: 9, 10).
Suurin osa pakolaisista asui edelleen pääkaupunkiseudulla (ks. esim. Niemelä 1980: 143). Pakolaisten vastaanottoa koordinoitiin 01.01.1984 perustetusta Espoon pakolaiskeskuksesta, joka oli ensimmäinen pysyvä vastaanoton yksikkö. Pakolaiskeskus toimi sosiaalihallituksen alaisena. (Sosiaali- ja terveysministeriö 1994: 3.) Pakolaiskeskus perustettiin Helsingin Seudun opiskelija-asuntosäätiöltä vuokrattuihin tiloihin (Laitinen 1985 : 6). Pakolaiskeskus, joka oli osa sosiaalihallituksen kuntoutusasiainosastoa, toimi käytännön vastaanottotoiminnan toteuttajana. Vuonna 1986 Pakolaiskeskus muutti Helsingin Malmille. (Tuomarla 1989b: 9.)
Vuodesta 1985 pakolaiskiintiökäytäntö velvoitti Suomea vastaanottamaan pakolaisia aiempaa enemmän. Suomen Punainen Risti järjesti edelleen pakolaisten vastaanoton ja ensihuollon. Tämä toiminta perustui vuonna 1981 sosiaali- ja terveysministeriön kanssa solmittuun sopimukseen. Sopimusta tarkastettiin vuonna 1985, jolloin toiseksi sopimusosapuoleksi vaihtui sosiaalihallitus. (Koistinen 1989: 20.)
Pakolaismäärien lisäys oli 1980-luvulla yli kymmenkertainen aikaisempiin vuosiin verrattuna, vaikka tulijoiden määrät eivät sellaisenaan olleetkaan kovin suuria (SPR 2002b). SPR perusti eri puolille maata toistakymmentä vastaanottokeskusta, joiden tehtävänä oli ottaa vastaa niitä pakolaisia, joita ei voitu sijoittaa suoraan kuntiin. Pakolaiskeskus ja vastaanottokeskukset tarjosivat väliaikaisen asunnon ja järjestivät palveluja turvapaikanhakijoille, yksittäisille pakolaisille, oleskeluluvan suojelutarpeen perusteella saaneille henkilöille, pakolaiskiintiön puitteissa saapuville UNHCR:n osoittamille hätätapauksille ja ryhmille sekä tarvittaessa myös perheenyhdistämisohjelman puitteissa Suomeen saapuneille pakolaisten lähiomaisille. (Tuomarla 1989b: 9.)
Termi pakolaisten vastaanotto otettiin käyttöön vasta vuonna 1988 pakolaisten vastaanoton kunnallistamisen yhteydessä (Kokkarinen 1993: 9). Käytännön pakolaistyö oli edelleen suureksi osaksi SPR:llä. Kunnallistamista koskevan uudistuksen myötä vastaanoton avainkäsitteiksi nousivat kunnan normaalipalvelut ja integraatio. Matinheikki-Kokon (1992: 137) mukaan integraatiota pidettiin hallinnollisena keinona saattaa pakolaiset jo olemassa olevien normaalipalvelujen käyttäjiksi.
Integraatio -sanaa voidaan Dalglishin (1989) mukaan tulkita ainakin kahdella eri tavalla. Toisen tulkinnan mukaan sana integraatio voidaan nähdä siirtolaisten oman kielen, kulttuurin ja heidän järjestöjensä hylkäämisenä ja valtaväestön kielen, kulttuurin ja elämäntavan omaksumisena. Tämän tulkinnan mukaan integraatio tarkoittaa samaa kuin sulautuminen. Tämä tulkinta poikkeaa kuitenkin hyvin paljon latinankielisen integraatio-sanan alkuperäisestä merkityksestä, joka tarkoittaa kokonaisuuden muodostumista osista, jotka säilyvät muuttumattomina. Alkuperäismerkityksen mukaan integraatio-sanalle voidaan antaa siis myös toinen tulkinta, jonka mukaan integraatio käsitetään yhdistämistä kokonaisuudeksi, jossa osat säilyvät muuttumattomina. Tällöin se viittaa pakolaisasioissa sekä yhtäläisiin yhteiskunnallisiin lähtökohtiin että kulttuurien moninaisuuteen molemminpuolisen suvaitsevaisuuden hengessä. Suomessa viranomaiset tulkitsivat aluksi integraation sulautumiseen rinnastettavaksi ilmiöksi, mutta Suomen Pakolaispolitiikka -nimisessä julkaisussa 1980-luvulla integraatio-sanaa käytettiin jo enemmän sen alkuperäisen merkityksen mukaisesti. (Ks. Liebkind 1994: 36-37.)
Työvoimaministeriö vastasi pakolaisasioista vielä vuonna 1980. Pakolaishuollossa alkoivat kuitenkin korostua pakolaisten sosiaaliset kysymykset, joten huollon katsottiin sopivan paremmin sosiaali- ja terveysministeriön alaisuuteen. Tämä siirtyminen tapahtui vuonna 1981. (Laitinen & Oksanen 1986: 35.) 1980-luvun alussa katsottiin, että ulkomaalaisten määrä oli Suomessa vielä niin pieni, ettei ollut tarpeellista perustaa erityistä virastoa pakolais- ja ulkomaalaisasioita varten. Periaatteena oli, että jokainen valtion hallinnonala vastasi omaan toimialaansa kuuluvista tehtävistä. (Tuomarla 1989b: 37.)
Pakolaisasiain neuvottelukunta (PANK) oli Chilen pakolaistoimikuntien jälkeen toinen maahanmuuttoasioita käsitellyt elin Suomessa. Suomen valtioneuvosto asetti Pakolaisasiain neuvottelukunnan vuonna 1981 sosiaali- ja terveysministeriön alaisuuteen, johon myös pakolaisten vastaanotto siirtyi työhallinnolta. Pakolaisasiain neuvottelukunnan tarkoituksena oli järjestää Suomeen saapuville pakolaisille vastaanotto, huolto, yhteiskuntaan sijoittuminen ja olosuhteiden seuranta. Lisäksi neuvottelukunnan tehtävänä oli käsitellä pakolaisia koskevia periaatteellisia kysymyksiä. (Mykkänen 1998: 9.) Pakolaisasiain neuvottelukunnan jäseniä olivat ulkoasiain-, sisäasiain-, valtiovarain-, opetus-, ja työvoimaministeriön edustajat sekä keskeisten työmarkkinajärjestöjen, Suomen Punaisen Ristin ja kunnallisten keskusjärjestöjen edustajat. (Tuomarla 1989a: 18.)
Pakolaisasioiden hoito keskittyi aluksi pakolaiskeskukseen, josta sosiaali- ja terveysministeriö siirsi sen sosiaalihallitukselle vuonna 1984. Sosiaali- ja terveysministeriö vastasi kuitenkin edelleen pakolaisia koskevista periaatteellisista päätöksistä, esimerkiksi asuntopolitiikasta ja toimeentuloturvasta. (Laitinen & Oksanen 1986: 35.) Pakolaisten vastaanoton käytännön toteutuksesta vastasivat vuoden 1987 jälkeen ne kunnat, jotka vastaanottivat pakolaisia. Kuntien toimia ohjasivat lääninhallitukset. (ks. Matinheikki-Kokko 1994: 97.)
29.01.1987 ulkoasiainministeriö asetti työryhmän koordinoimaan selvityksiä, jotka koskivat kuntien kiinnostusta ja mahdollisuuksia vastaanottaa pakolaisia osallistuen myös heidän huoltoonsa. Pakolaistyöryhmä koordinoi myös selvityksiä mahdollisuuksista vastaanottaa pakolaisia muualtakin kuin Kaakkois-Aasiasta sekä sitä, millä määrällä pakolaiskiintiötä voitaisiin korottaa. (ks. Kokkarinen 1993: 11.) Vuonna 1988 valtioneuvoston päätöksillä luotiin malli pakolaisten sijoittamisesta kuntiin ja kuntien kustannusten korvaamisesta valtion varoin. Tämä malli on ollut pohjana nykyisin voimassa oleville sopimuksille. (Hyötynen 2000b: 17.) 1980-luvun lopussa oli jatkuvasti tiettyä epäselvyyttä työnjaossa sosiaali- ja terveysministeriön, pakolaiskeskuksen, Suomen Punaisen Ristin ja kuntien kesken (Laitinen & Oksanen 1986: 35).
Pakolaispolitiikalla tarkoitetaan yleensä niitä hallituksen toimenpiteitä, jotka kohdistuvat turvapaikanhakijoihin tai ulkomaalaisiin, joita lainsäädännön tai Suomea sitovien valtiosopimusten nojalla voidaan pitää pakolaisina (ks. Jakonen 1992: 2). 1980-luvulla pakolaispolitiikkaa hoiti kansainvälisellä tasolla ulkoasiainministeriö. Sisäasiainministeriön vastuulla olivat turvapaikkapäätökset ja niitä valmisteli sisäministeriön alainen ulkomaalaistoimisto. Sosiaali- ja terveysministeriön ja sen alaisen sosiaalihallituksen vastuulla oli pakolaisten vastaanoton järjestäminen. Sosiaali- ja terveysministeriössä toimi myös ulkomaalaiskuraattori, jonka tehtävänä oli ulkomaalaisten aseman turvaaminen sekä viranomaisten, ulkomaalaisten ja järjestöjen yhteistoiminnan edistäminen. Kansallisella tasolla pakolaisen turvapaikkapolitiikkaa säätelivät vuonna 1984 voimaan tulleet ulkomaalaislaki (400/1983) ja ulkomaalaisasetus (1984/252). Asetukseen tehtiin muutoksia keväällä 1988. (Allas 1989: 193, Saarelainen 1996: 27.)
Ulkomaalaislaki käsittelee ulkomaalaisten maahantuloa, maastalähtöä sekä oleskelua ja työntekoa Suomessa . Ulkomaalaislain mukaan ulkomaalainen on henkilö, joka ei ole Suomen kansalainen. Ulkomaalaislaki koskee kaikkia ulkomaalaisia, myös pakolaisia. Ulkomaalaislaissa ja -asetuksessa on myös pakolaisten osalta erityissäännökset. Valtioneuvoston ohjesäännön mukaan edellä mainitut ulkomaalaisasiat kuuluvat sisäasiainministeriölle. Myös useissa muissa säädöksissä on ulkomaalaisia koskevia yksittäisiä säännöksiä. Näiden säännösten soveltaminen kuuluu asianomaisille viranomaistahoille. (Tuomarla 1989b: 27-28.)
YK:n päivänä 24.10. vuonna 1985 Suomi julkisti kiintiöjärjestelmän ja ensimmäisen vastaanotettavien kiintiöpakolaisten määrää koskevan kiintiöpäätöksen, jonka mukaan suomi vastaanotti vuonna 1986 sata kiintiöpakolaista. Suomen Punainen Risti otti pakolaiset vastaan sosiaalihallituksen kanssa tekemän sopimuksen mukaisesti ja järjesti heille 2-4 viikkoa kestävän vastaanottovaiheen. Tämän jälkeen pakolaiset sijoitettiin tuleviin kuntiinsa. Vuodelle 1987 hallitus nosti kiintiön 200:aan ja vuodelle 1988 vahvistettiin pakolaiskiintiö 300:ksi. Suomi valitsee tänä päivänäkin kiintiöpakolaiset UNHCR:n ylläpitämiltä pakolaisleireiltä aivan kuten 1980-luvulla. Kiintiöön katsotaan kuuluvan myös niin sanotut RASRO-ohjelman (merestä pelastetut) puitteissa saapuvat pakolaiset sekä UNHCR:n tarjoamat hätätapaukset. Perheenyhdistämisohjelman puitteissa maahan saapuvia omaisia ei sisällytetä kiintiöön. Vuosittain päätetään erikseen, mistä pakolaiset valitaan ja mitä kansallisuutta he edustavat. Aikaisemmin mainittujen humanitaaristen kriteerien lisäksi kiinnitettiin vuonna 1988 valintojen yhteydessä huomiota myös koulutustaustaan ja kielitaitoon, jotta Suomeen saataisiin resurssihenkilöstöä kuntiin tulkeiksi ja pakolaisten äidinkielen opetukseen. (Vantaan kaupunginhallitus 1989b: 90-93, Tuomarla 1989a, 13, Tuomarla 1989b: 33.)
Säädöksiin pohjautuva pakolaisten kuntiin sijoittaminen alkoi Suomessa vuonna 1988. Ennen vuotta 1988 Suomessa vain muutama kunta oli vastaanottanut pakolaisia. Nämä kunnat olivat Espoo, Helsinki, Turku, Vantaa ja Kerava. 1980- luvun loppupuolelle asti tyypillinen malli pakolaisten vastaanotossa oli, että kiintiöpakolaiset sijoitettiin noin vuodeksi tai pariksi heitä varten perustettuun pakolaiskeskukseen. Tämän niin kutsutun integraatiovaiheen jälkeen pakolaisille etsittiin asunnot pääkaupunkiseudulta. Käytännössä pakolaiset siis sopeutuivat elämään pakolaiskeskuksissa, jolloin ympäröivä yhteiskunta jäi heille vieraaksi. (Kokkarinen 1993: 5, 9.)
1980-luvun lopulla Suomi noudatti pakolaispolitiikassaan pohjoismaista mallia siinä, että pakolaisia ei sijoitettu yhteen pakolaiskeskukseen pääkaupunkiseudulle tai jollekin muulle tarkoin valitulle alueelle, vaan heidät sijoitettiin ympäri Suomea riittävän kokoisina ryhminä. Kiinnittämällä huomiota ryhmien riittävään kokoon pyrittiin ehkäisemään pakolaisten psykososiaalisia ongelmia. Tällöin he pystyivät tarvittaessa tukemaan toinen toistaan. Lähtökohtana pakolaisten kuntiin sijoittamisessa oli kuntien oma halukkuus vastaanottaa pakolaisia. (Vantaan kaupunginhallitus 1989b: 90-93.)
Vantaan kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunta hyväksyi esityksen pakolaisten vastaan otosta 08.03.1989, kaupunginhallitus hyväksyi esityksen 10.04.1989. Sopimus astui voimaan 01.01.1990 (Vantaan kaupunginhallitus 1989b: 90-93.) Pakolaisia asui kuitenkin vuosina 1979-1983 Vantaan Kulomäessä sijaitsevassa väliaikaisessa pakolaiskeskuksessa.
Ennen virallista pakolaisten vastaanottoa Vantaalle oli toki jo tullut yksittäisiä pakolaisperheitä, joista sosiaalihallitus oli käynyt neuvotteluja kaupungin asuntoasioista vastaavien tahojen kanssa. Pakolaiskysymys oli tuolloin myös asuntopoliittinen kysymys. Vantaalla pakolaisten asumisasia hoidettiin 1980-luvulla siten, että pakolaiset ohjattiin ensin Helsingin Malmille vuonna 1986 valmistuneeseen pakolaiskeskukseen. Niille pakolaisille, jotka siirtyivät asumaan Vantaalle, järjestettiin asunto asuntolainoitetun tuotannon yhteydessä. Vuosittainen tarve oli 4-5 asuntoa. Vantaan kaupungin Asunto-ohjelman tavoitteena oli osoittaa sosiaalisiin erityisryhmiin kuuluville vuosina 1983-1986 vuosittain vähintään 120 asuntoa. Pakolaisille, joiden katsottiin kuuluvan sosiaalisiin erityisryhmiin, osoitettiin kaupungin vuokra-asuntoja vuonna 1985 kaksi ja vuonna 1986 kaksi. Tätä edeltäviltä vuosilta ei merkintöjä löydy. (Vantaan kaupunki 1987: 22, Vantaan kaupunginhallitus 1986: liite Asunto-ohjelma 1987-1991: 24-25.) Vuonna 1987 pakolaisia hyväksyttiin vuokra-asuntoihin ja lunastettuihin osakeasuntoihin neljä (Vantaan kaupunginhallitus 1988, liite 1.32: 57).
Vuosina 1983-1986 pakolaisten työllistämisvastuu oli Espoon työvoimatoimistolla. Vuodesta 1986 lähtien vastuu oli Helsingin työvoimatoimistolla, jossa oli kaksi pakolaisasioista vastaavaa työvoimaneuvojaa. Toisen työvoimaneuvojan toimipiste oli pakolaiskeskuksessa. (Pylvänäinen 1989: 17.)
Kunnan sosiaalipalvelut perustuivat sosiaalihuoltolakiin (1982/710) vuodelta 1982. Lain mukaan kunnan tehtävänä oli huolehtia
1) sosiaalipalvelujen järjestämisestä asukkailleen,
2) toimeentulotuen antamisesta kunnassa oleskelevalle henkilölle,
3) sosiaaliavustusten suorittamisesta asukkailleen,
4) ohjauksen ja neuvonnan järjestämisestä sosiaalihuollon ja muun sosiaaliturvan etuuksista ja niiden hyväksikäyttämisestä,
5) sosiaalihuoltoa ja muuta sosiaaliturvaa koskevan tiedotustoiminnan järjestämisestä sekä
6) sosiaalihuoltoa ja muuta sosiaaliturvaa koskevan koulutus-, tutkimus-, kokeilu- ja kehittämistoiminnan järjestämisestä. Sen lisäksi kunta oli alueellaan velvollinen toimimaan sosiaalisten olojen kehittämiseksi ja sosiaalisten epäkohtien poistamiseksi. (Sosiaalihuoltolaki 1982/710.)
Vuonna 1984 astuivat voimaan sosiaalihuollon kokonaisuudistusta ohjaavat lait. Tällöin valtionosuusjärjestelmissä yhdenvertaistuivat sosiaali- ja terveyspalvelut. Lakiuudistus paransi kansalaisten oikeusturvaa sekä loi edellytykset sosiaalihuollon toimenpiteiden suunnittelulle ja toteuttamiselle samantasoisina maan eri osissa. Valtionosuudet porrastettiin kuntien varallisuuden mukaan. Kokonaisuudistuksen myötä säädettiin sosiaalityöntekijöille pätevyysvaatimukset sekä uudistettiin heidän koulutuksensa. Uuden sosiaalihuoltolain myötä huoltoapu vaihtui vuonna 1984 toimeentulotueksi, jolle asetettiin valtakunnalliset normit (Anttonen & Sipilä 2000: 80). Uudistuksen yhteydessä sosiaalitoimi vapautettiin myös sosiaalisista kontrollitehtävistä. (Myyryläinen 1999.)
Vastuu pakolaisten vastaanotosta siirtyi vuoden 1987 jälkeen kuntiin, joille aiheutuvat kustannukset valtio korvasi pääsääntöisesti laskennallisin perustein enintään kolmelta vuodelta. Pakolaisten vastaanotto oli kunnille vapaaehtoista. Tämä selittää sitä, että pakolaisten vastaanotto oli tehty kunnille mahdollisimman houkuttelevaksi. Jokainen pakolaisia vastaanottava kunta päättää suhteellisen itsenäisesti paikallisista pakolaishuollon järjestelyistä ja rahojen käytöstä pakolaisten vastaanottoa koskevien valtion periaateohjelmien, suositusten ja yleisten säädösten mukaan. Näin pakolaistyön muodot ja kehittäminen voivat muodostua hyvinkin erilaisiksi eri kunnissa. (Matinheikki-Kokko 1994: 100.)
Kunnissa osoitettiin yleensä koordinaatiovastuu pakolaisten vastaanoton toteuttamisesta sosiaalitoimelle. Kunnat palkkasivat vastaanottoa varten mahdollisesti pakolaissihteerin tai sosiaalityöntekijän sekä kotipalvelu- ja päivähoitohenkilökuntaa. Pakolaissihteerin työssä pääpaino oli pakolaisasioiden koordinoinnissa eri hallintokuntien edustajien kanssa sekä pakolaisille kohdistuvassa sosiaalityössä. Kotipalvelun tarve oli suurimmillaan pakolaisten saapuessa kuntaan. Päivähoitopalvelut, kuten muutkin sosiaalipalvelut toteutettiin normaalipalveluina päiväkodeissa tai perhepäivähoidossa, kuitenkin niin, että voitiin turvata pakolaislasten oman äidinkielen oppiminen ja oman kulttuurin tuntemus. (Tuomarla 1989b: 46.)
Kunnan vastuulle vastaanottotoiminnassa tuli tukitoimenpiteiden järjestäminen pakolaisille. Ensisijaisesti tukitoimenpiteet pyrittiin järjestämään normaalien palvelu- ja tukijärjestelmien puitteissa. Kunnan tehtävänä oli järjestää pakolaisten asuminen, sosiaali- ja terveyspalvelut, kuten kasvatus- ja perheneuvonta ja kotipalvelu sekä opastus, opetus- ja kulttuuripalvelut, toimeentulotuki sekä muut tarpeelliset toimenpiteet. Opetus järjestettiin kouluikäisille normaalina peruskouluopetuksena. Lisäksi järjestettiin lapsille tarvittaessa päivähoito. Järjestämisvastuun ulkopuolelle jäivät aikuisten suomen kielen opetus, yhteiskuntaan ja työelämään perehdyttävä koulutus, työllisyyskoulutus sekä tulkkipalvelut. Kunnan oli kuitenkin huolehdittava, että nämä valtion erillisrahoituksella kustannettavat tukitoimenpiteet olivat pakolaisten käytettävissä. (Tuomarla 1989a: 4, Tuomarla 1993: 5.)
Kuntien ryhdyttyä vastaanottamaan pakolaisia valtioneuvoston päätöksestä (600/88) vuonna 1988 jäi osa käytännön työstä (ensihuolto) SPR:n piireille. Toiminta perustui SPR:n ja sosiaalihallituksen väliseen sopimukseen. Pakolaisten ensihuolto voitiin järjestää joko niin, että kunta huolehti pakolaisista itsenäisesti tai yhteistyössä Suomen Punaisen Ristin asianomaisen piirin kanssa. Vastaanotto voitiin toteuttaa joko ohjaamalla pakolaiset suoraan heille varattuihin asuntoihin tai siten, että SPR:n piiri järjesti lyhytaikaisen yhteismajoituksen. (Uudet naapurimme 1990: 7.)
Kuntien toimiessa yhteistyössä SPR:n kanssa oli järjestön työntekijä pakolaisia vastassa jo lentokentällä. SPR:n piirit huolehtivat jatkosta järjestäen majoituksen, ruuan ja muun tarpeellisen ylläpidon sekä terveystarkastukset. SPR: piiri myös neuvoi monissa käytännön pulmissa ja opasti "talon tavoille" sekä palkkasi tarvittavan henkilökunnan. (Uudet naapurimme 1990: 7.) Pakolaisten neuvonnan lisäksi SPR:n piirit järjestivät myös tiedotustilaisuuksia muille kuntalaisille jakaakseen tietoa uusista kanssaihmisistä. Vastaanottovaihe kesti 2-4 viikkoa, jonka jälkeen pakolaiset siirtyivät käyttämään kunnan palveluja. Ensimmäisen vuoden aikana pakolaiset osallistuivat työllisyyskoulutukseen (TYKO), kielenopetukseen ja työharjoitteluun. Lapset aloittivat koulun tai menivät päiväkotiin. (Punainen Risti ja pakolaiset 1990: 21.)
Erityispalveluina pakolaisille on tarjottu tulkkipalveluita. Tulkkien välityksestä huolehti vuodesta 1988 lähtien Helsingin työvoimatoimisto. Työvoimaneuvoja keräsi luetteloa henkilöistä, joilla oli tehtävään tarvittava pätevyys ja mahdollisuus toimia joko osa-aikaisena tai kokopäiväisenä asioimistulkkina. (Uudet naapurimme 1990: 13.)
Pakolaisten kulttuuria voitiin kunnissa tukea muun muassa osoittamalla pakolaisille tilat kokoontumiselle, aktivoimalla heitä yhteistoimintaan ja hankkimalla kirjastoihin pakolaisten äidinkielistä kirjallisuutta ja musiikkia. Pakolaisia voitiin myös aktivoida käyttämään kunnassa olevia vapaa-ajan palveluja. Yhteiset harrastukset ja vapaa-ajanvietto pakolaisten ja suomalaisten välillä oli luonnollinen tie toisen kulttuurin tuntemiseen ja hyväksymiseen. (Uudet naapurimme 1990: 11.)
Myös sosiaalihallitus tuki pakolaisten omaa kulttuuritoimintaa esimerkiksi järjestämällä vietnamilaisille ja chileläisille lapsille kahden viikon mittaiset äidinkielen ja kulttuurin leirit. Sosiaalihallitus on myös rahallisesti tukenut pakolaisten kulttuuritoimintaa, esimerkiksi tukemalla lasten kerhotoimintaa ja vietnamilaisten perinteisiä juhlia kuten Kuujuhlaa ja uudenvuodenjuhlaa TET:iä. (Tuomarla 1989a: 21.)
1980- luvulla pakolaisten vastaanottotoiminta oli vakiintumatonta ja kulloistakin tarvetta varten tilat vuokrattiin Helsingin Seudun Opiskelija- asuntosäätiöltä. Tilat vuokrattiin vuonna 1979 Vantaan Korson Kulomäestä ja vuonna 1983 Espoon Kirkkojärveltä, josta pakolaiskeskus muutti vuonna 1986 Helsingin Malmille. (Tuomarla 1989b: 9.)
Tuula Reiman (2002) mukaan 1980-luvulla pakolaisten vastaanottotoiminta oli Vantaalla varsin vähäistä. Kunnan toiminta ja erityisesti alkuvaiheen vastaanotto ohjautui pitkälti SPR:n ja valtion taholta. Erityisiä palveluita ei silloin pakolaisille ollut, vaan pakolaiset ohjattiin normaalien sosiaali- ja terveyspalveluiden piiriin. "Ja sitten ne meni tavallaan sinne sosiaalityönpalveluiden piiriin, mitä nyt sitten oli tarvetta, toimeentulotukea ja muuta, eli ne niikun meni niihin normaalisysteemeihin." Reiman sanoo. Kuntatason vastaanottoa hoidettiin Helsingin Malmin pakolaiskeskuksesta käsin. Vantaalla oli 1980-luvulla vastaanottoryhmä, joka otti vastaan vietnamilaisia pakolaisia. Myös SPR oli vastaanottotoiminnassa mukana. Kulomäessä oli myös päiväkoti, johon pakolaislapsia sijoitettiin. Kaikki erityisjärjestelyt koskivat vain pakolaisia. (Reiman 2002.)
Vantaalla esiintyi jo 1980-luvun lopulla ongelmia pakolaisten ja paikallisten asukkaiden, lähinnä nuorison, kesken. Näitä ongelmia lähti sosiaalitoimi selvittämään yhdyskuntatyön keinoin. Yhdyskuntatyön avulla pyrittiin selvittämään ja korjaamaan erään lähiön pakolaisten ja paikallisen nuorison välisiä ongelmia. Vuoden 1989 lopulla yhdyskuntatyöhön palkattiin tilapäinen projektityöntekijä, joka vuoden 1990 aikana pyrki rauhoittamaan tilannetta ja löytämään keinoja pakolaisten ja alkuperäisväestön ristiriitojen poistamiseen sekä pakolaisten tukemiseen. Samalla hän keräsi tietoja pakolaistilanteesta uusia selvityksiä varten. (Vantaan kaupunginhallitus 1989c, liite 4.3: 12.)
Yksi sivistyspalveluiden tehtävistä on järjestää koulupalveluita sekä koulutusta maahanmuuttajille. Suomessa aloitettiin pakolaisten vastaanoton myötä peruskouluun valmentava opetus omassa ryhmässä (aiemmin nimellä alkuvaiheen opetus) vasta maahan saapuneille pakolaisille. (Ikonen 1994: 81.) Jo 1980-luvulla koulutuksen järjestämisessä pyrittiin huomioimaan pakolaisten kulttuuri-, koulutus- ja ammattitaustat. Etenkin maahan saapumisen alkuvaiheessa nähtiin tärkeäksi järjestää erityisesti pakolaisille tarkoitettua opetusta, jotta pakolaiset saisivat valmiuksia sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan ja valmiuksia omatoimisuuteen. Maahantulon jälkeen pakolaisille opetettiin suomen kieltä sekä suomalaiseen yhteiskuntaan perehdyttäviä aineita. Tämä koski niin aikuisia kuin peruskouluikäisiäkin pakolaisia. (Laitinen 1986: 11.)
1980-luvulla pakolaisten aikuiskoulutuksen lähtökohtana olivat yleiset aikuiskoulutustavoitteet. Opetuksen järjestämisessä käytettiin mahdollisimman paljon aikuiskoulutusjärjestelmän jo olemassa olevia palveluita. (Sosiaali- ja terveysministeriö 1983.) Suomen kielen alkuopetus kesti 3-4 kuukautta, jonka jälkeen kaikilla oli mahdollisuus osallistua kuuden kuukauden pituiselle TYKO -kurssille. TYKO -kurssin järjesti Pääkaupunkiseudun Ammatillinen Kurssikeskus. Kurssin aikana pakolaiset opiskelivat edelleen suomen kieltä ja yhteiskuntaoppia. Yhteiskuntaan perehdyttävässä opetuksessa painottuivat työmarkkinaoppi, yhteiskuntaoppi sekä sosiaaliturva. TYKO -kurssiin kuului olennaisena osana myös työharjoittelu kolmessa eri jaksossa. Pakolaiset saivat myös ammatinvalinnanohjausta sekä ryhmissä että yksilöllisesti. Luku- ja kirjoitustaidottomille oppilaille pyrittiin järjestämään tukiopetusta. (Laitinen 1986: 11.)
Opetusministeriön päätös vuonna 1987 käynnisti pakolaisopetuksen sen nykyisessä laajuudessaan. Opetusministeriön päätöksestä pakolaisopetuksen piiriin otettiin myös muut maahanmuuttajat. Pakolaisopetus muuttui näin ollen maahanmuuttajaopetukseksi. (Ikonen 1994: 89.)
Korpelan (2002) mukaan tyypillistä 1980- ja 1990-luvuille oli se, että pakolaisoppilaiden tuloon ei oltu osattu valmistautua, vaikka kouluissa oli jo sitä ennen ollut yksittäisiä pakolaisoppilaita. "Se oli siinä vaihees hyvin tyypillistä - 80-luvulle ja 90-luvun alulle, et ei niinku osattu valmistautuu, ne vaan tuli. Ja kouluissa siis oli jo sitä ennen näitä yksittäisiä oppilaita."
Sarsaman (2002) mukaan Vantaalla oli vuonna 1987 Kulomäen ja Leppäkorven kouluissa sekä Korso-Koivukylän alueella yksittäisiä pakolaisoppilaita. Kulomäen ja Leppäkorven koulut olivat ensimmäiset pakolaisoppilaita vastaanottaneet koulut. Ensimmäinen valmistava ryhmä perustettiin Helena Korpelan aloittaessa 1989.
Vantaan maahanmuuttajakoordinaattori kuvaa 1980-luvun pakolaisopetusta ja sen ongelmia seuraavasti: "Meiänkin koulussa oli sekä chileläisiä että vietnamilaisia oppilaita, siellä yläasteen luokissa. Heille oli annettu jotakin tukiopetusta, mutta - taikka suomen kielen opetusta, mutta hyvin satunnaisesti ja - ikään kuin aateltiin, et sen verran kun tarvittiin, jotta he sitten pärjää siellä. No, myöhemmin osoittautu ettei he välttämättä nii kauheen hyvin pärjänny, mut sitä ei nähty systemaattisen järjestämisen kysymyksenä, vaan että satunnaisesti, mitä missäkin koulussa ehkä ja miten lapsi näytti tarvitsevan." (Korpela 2002.)
Kouluhallitus antoi tiedotteissaan (T 25/1988, T 172/1988 ja T 193/1988 ) 1980-luvun lopussa kunnille ohjeet pakolaislasten oman äidinkielen opetuksen sekä mahdollisesti tarvittavan ylimääräisen tukiopetuksen järjestämiseksi. Vantaalla pakolaislasten äidinkielen opetus oli järjestetty siten, että opetusta antoivat kiertävät opettajat. Opetusta annettiin vietnamin, kiinan ja espanjan kielellä. Opetukseen osallistui vain peruskoulun oppilaita. Lukiolaisille oman äidinkielen opetusta ei järjestetty. (Vantaan kaupunginhallitus 1989a: 51-53.)
Pakolaisoppilaiden oman äidinkielen opetus toimi Vantaan peruskouluissa siten, että kaikilla halukkailla oli mahdollisuus osallistua opetukseen. Opetusta annettiin pääasiassa 1-2 oppilaan ryhmissä. Opetuksen järjestämisessä oli jonkin verran hankaluutta, koska opettajat toimivat useammassa kunnassa ja lukujärjestysten laatiminen oli varsin hankalaa ja suunnittelematonta. Lukioissa oleville pakolaisoppilaille ei oman äidinkielen opetusta voitu järjestää opetukseen osallistuvien oppilaiden vähäisen lukumäärän vuoksi. Lukiossa ryhmän muodostumisen minimioppilasmäärä oli viisi. (Vantaan kaupunginhallitus 1989a: 51-53.)
Vantaan sivistystoimen opetussuunnittelija Arja Sarsama kertoo: "Et sit 1980-luvulla oli ihan sama juttu [...] et sit loppuvaiheessa alko kehittyä tää oman äidinkielenopetus. Ja sillon me niinkun vasta lähdettiin etsimään sitä systeemiä miten tehd... mitä tehdä ja miten tehdä ja miksi tehdä." (Sarsama 2002.)
Vantaalle mahdollisesti perustettavien uusien ryhmien opetus suunniteltiin 1980-luvun lopulla järjestettävän siten, että opetusta annettaisiin keskitetysti jossakin tarkoitukseen soveltuvassa koulussa. Opettajan tulisi suunnitelman mukaan olla äidinkielenään kyseessä olevaa kieltä puhuva mahdollisimman pätevä opettaja. Järjestelyihin mahdollisesti liittyvä oppilaiden kuljetus ei sisältyisi valtionosuuden piiriin. (Vantaan kaupunginhallitus 1989a: 51-53.)
Vantaan Kouluvirasto kartoitti vuonna 1989 alustavasti Vantaan peruskoulujen ja lukioiden pakolaisoppilaat. Kartoituksen perusteella Vantaalla oli vietnamin-, kiinan- ja espanjankielisiä oppilaita yhteensä 65. Luvut perustuivat alustavaan kartoitukseen, eivätkä todennäköisesti olleet kattavia, mutta suuntaa-antavia. (Vantaan kaupunginhallitus 1989a: 51-53.)
Vantaalla opetukselle ei oltu laadittu varsinaista opetussuunnitelmaa, vaan suunnittelun lähtökohtana oli kouluhallituksen tiedotteeseen T 25/1988 sisältyvä oman äidinkielen opetuksen oppimääräehdotus. Vantaan kouluvirasto katsoi, että pakolaisoppilaiden opetuksen osalta Vantaan tulisi pyrkiä Helsingin ja Espoon kouluvirastojen sekä pakolaislasten äidinkielenopettajien kanssa järjestelyihin, joilla opettajia voitaisiin aiempaa enemmän keskittää vain yhden kunnan alueella toimiviksi. Kouluille tulisi suunnitelman mukaan antaa ohjeet seuraavan lukuvuoden opetuksen järjestämisen suunnittelemiseksi jo edeltävän kevätlukukauden aikana. (Vantaan kaupunginhallitus 1989a: 51-53.)
Kouluhallituksen säädösten mukaan pakolaisoppilaiksi katsottiin lapset, joilla oli sosiaalihallituksen myöntämä virallinen pakolaisstatus tai jotka olivat saapuneet Suomeen erityisellä valtioneuvoston päätöksellä, kuten Chilen ja Indokiinan pakolaiset. Säädösten mukaan pakolaisoppilaiden opetus jaksotettiin niin sanottuun alkuvaiheen ja siirtymävaiheen opetukseen. Alkuvaiheen opetus järjestettiin tavanomaisimmin ryhmämuotoisena opetuksena niissä kunnissa, jotka vastaanottivat pakolaisryhmiä. Alkuvaiheen opetus kesti yleensä yhden lukuvuoden. (Vantaan kaupunginhallitus 1989a: 51-53.)
Siirtymävaiheen opetus tapahtui normaaleissa koulun luokissa. Tällöin oppilaalle voitiin järjestää oman äidinkielen opetusta ja tukiopetusta. Myös oppilaan työjärjestystä oli mahdollista mukauttaa siten, että hän sai tavanomaista enemmän suomenkielen opetusta. Siirtymävaiheen opetus kesti yhteensä kaksi vuotta. (Vantaan kaupunginhallitus 1989a: 51-53.)
Kouluhallituksen säädösten mukaan peruskouluissa ja lukioissa voitiin syyslukukaudella 1988 antaa pakolaislapsille oman äidinkielen opetusta enintään kaksi tuntia viikossa opetusryhmää kohti. Opetusministeriö päättäisi lukukausittain tarkoitukseen käytettävän tuntimäärän. Peruskouluissa voitiin opetusta järjestää yksittäisellekin oppilaalle, jos opetusryhmään ei kohtuudella voitu koota enempää oppilaita. Lukioissa ryhmään tuli kuulua vähintään viisi oppilasta. Yksittäisiä lukioiden oppilaita voitiin erillisen sopimuksen mukaisesti integroida myös peruskoulujen oppilaiden ryhmiin tai opetusta voitiin järjestää yhdessä naapurikuntien kanssa. Säädösten mukaan ulkomailta muuttaneille lapsille voitiin tarvittaessa järjestää tukiopetusta eri aineissa. Kouluhallitus myönsi lukukausittain kouluille normaalin tuntikehyksen ulkopuolisen tuntimäärän käytettäväksi pakolaisoppilaiden tukiopetukseen. (Vantaan kaupunginhallitus 1989a: 51-53.)
Helena Korpela oli ensimmäisen alkuvaiheen opetusryhmän opettaja, joka toimi Vantaalla vietnamilaisten saavuttua. Osa pakolaisoppilaista oli jo aloittanut alkuvaiheen opetusryhmässä Helsingissä, koska Vantaalla vastaavaa ryhmää ei vielä ollut. Vietnamilaisoppilaiden määrän lisäännyttyä perustettiin Vantaalle oma alkuvaiheen opetusryhmä. Tällöin myös ne vantaalaiset pakolaisoppilaat, jotka olivat aloittaneet Helsingissä, siirtyivät Vantaalle. Havukosken koululta löytyivät tilat ja kiinnostusta ottaa ryhmä vastaan. Oppilasmäärä vaihteli vuoden mittaan neljästä kahdeksaan. "Joulukuun alusta alotettiin tuolla Havukosken koululla. Ja näistä oppilaista oli, oli valtaosa, itseasiassa kaikki muut paitsi yksi, oli selvästi yläasteikäisiä, tai ylittäneetkin jo yläasteiän oikeestaan. Ja senkin takii se sijotettiin yläasteen kouluun." kertoo Korpela. Valmistautumiseen ei juuri jäänyt aikaa: "Eräänä aamuna me olimme siellä. Opettaja, viisi vietnamilaista 8-18-vuotiasta oppilasta sekä muutamana päivänä viikossa vietnamin kielen opettaja." Ryhmä oli muutaman vuoden ajan ainoa alkuvaiheen opetusryhmä Vantaalla. (Korpela 2002, Korpela 1994: 130.)
Korpelan mukaan tietoa maahanmuuttajaopetuksesta puuttui vielä ensimmäisen alkuvaiheen ryhmän aloittaessa, eikä minkäänlaista koulutusta opettajille ollut. Korpela korostaakin ensimmäisen valmistavan ryhmän merkitystä, koska se oli ensimmäinen suunniteltu opetus, jolloin myös mietittiin minkälaisen opettajan tulisi tällaista ryhmää opettaa. Ainoa ohjaus, mitä tässä vaiheessa maahanmuuttajaopetukseen saatiin, oli opetushallituksen antamat hyvin yleiset ohjeet. (Korpela 2002.)
Aluksi alkuvaiheen opetukselle oli tyypillistä pakolaisuus ja tietyt kieliryhmät, mutta hyvin nopeasti ryhmät monimuotoistuivat ja maahanmuuttajalasten määrät kasvoivat. Ryhmät koostuivat kuitenkin vielä siinä vaiheessa hyvin eri ikäisistä ja erikielisistä lapsista. (Korpela 2002.)
Aikaisemmin maahan saapuneet pakolaisoppilaat jatkoivat niissä normaaliopetuksen luokissa, joihin heidät oli sijoitettu. Mitään erityispalveluja ei heille ollut tarjota. "Mut sillonkaan ei ollut mitään tukea niille lapsille jotka oli sielä luokissa, no se opetushallituksen tukiopetus, sitä voi hakea silloin opetushallitukselta, mut että se oli sen ½ tuntia per oppilas." sanoo Sarsama (2002).
1990-luvulla pakolaisia tuli Suomeen joko kiintiöpakolaisina, turvapaikanhakijoina tai perheenyhdistämisohjelman kautta. Lisäksi Suomeen saapui muita maahanmuuttajia. (Räty 2002: 18.) Sana maahanmuuttaja on yleiskäsite jolla kuvataan kaikkia maahan muuttaneita henkilöitä. Maahanmuuttajia ovat esimerkiksi pakolaiset, turvapaikan hakijat, siirtolaiset sekä paluumuuttajat. (Vartiainen-Ora1996: 14, Työministeriö 2002.)
Paluumuutto Suomeen entisen Neuvostoliiton alueelta alkoi vuonna 1990 (Eskola 2000: 8). Paluumuuttaja (ulkosuomalainen) on henkilö, joka on asunut pidemmän tai lyhyemmän ajanjakson ulkomailla ja muuttaa takaisin synnyinmaahansa. Esimerkiksi Suomessa paluumuuttajaksi kutsutaan henkilöä, joka on entinen Suomen kansalainen tai ainakin toinen hänen vanhemmistaan on tai on ollut Suomen kansalainen. Suomessa paluumuuttajia ovat esimerkiksi Ruotsin suomalaiset, Viron ja entisen Neuvostoliiton suomalaiset sekä inkeriläiset. (Vartiainen-Ora 1996: 14,Työministeriö 2002.)
Suuri mullistus Suomessa oli, kun 1990-luvun alussa turvapaikan hakijoiden määrä kasvoi yllättäen. Yksittäisten hakijoiden sijaan turvapaikanhakijoita tulikin maahan tuhansia vuosittain. Tämän johdosta Suomeen oli improvisoitava vastaanottojärjestelmä ja hallinto turvapaikanhakijoita varten. Toimintaan otettiin mukaan Suomen Punainen Risti, joka ryhtyi perustamaan vastaanottokeskuksia koko maan alueelle. (Hyötynen 2000b: 16.)
Suomeen saapui 1990-luvulla noin 3 000 somalialaista turvapaikanhakijaa. Ensimmäiset ryhmät saapuivat keväällä 1990. Koska Somalian keskushallinon romahdettua maa oli ajautunut täydelliseen anarkiaan, turvapaikkaa hakeneille somalialaisille myönnettiin oleskeluluvat lähinnä humanitaaristen syiden tai suojelun tarpeen perusteella. Somalialaisten saapuminen oli käännekohta suomalaisessa turvapaikanhakijoiden vastaanotossa. Ennen tätä ajateltiin, ettei turvapaikanhakijoita juurikaan tule, ja pakolaisia vastaanotetaan lähinnä kiintiöissä yhteistyössä YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n kanssa. (Takalo 2002a.)
Valtion vastaanottoasemista ja -keskuksista sekä niiden tehtävistä ja hallinnosta säädetään laissa turvapaikanhakijoiden vastaanottoasemista ja -keskuksista (1465/91) sekä asetuksessa turvapaikanhakijoiden vastaanottoasemista ja -keskuksista (1608/91). Nämä laki ja asetus tulivat voimaan 01.01.1992. Vastaanottoasemat ja -keskukset olivat sosiaali- ja terveysministeriön alaisia ja niiden hallinnosta vastasi johtokunta. Vastaanottoasemat ja -keskukset oli erotettu toisistaan toiminnallaan siten, että vastaanotto turvapaikkatutkinnan aikana toteutetaan vastaanottoasemilla ja turvapaikkatutkinnan jälkeen vastaanottokeskuksissa. Vuoden 1993 alussa vastaanottokeskuksia oli kaksitoista, joista kuusi oli valtiollisia ja kuusi kunnallisia. Vastaanottoasemista ja muista keskuksista kuten pakolaiskeskuksista vastasi Suomen Punainen Risti. (Virtanen 1993: 13.)
1990-luvulla viranomaiset ottivat hoitaakseen aikaisemmin SPR:lle kuuluneita ensivaiheen tehtäviä. Järjestö keskittyi siten lähinnä maahanmuuttajien tukipalveluihin, monikulttuurisuustyöhön ja suvaitsevaisuuden edistämiseen (SPR 2002b). Lisäksi se ylläpiti vastaanottokeskuksia. SPR koulutti pakolaisia ja turvapaikanhakijoita varten ystäviä ja ystäväperheitä, jotka auttoivat asioimaan kaupoissa ja virastoissa, opettivat käytännön kielitaitoa ja opastivat suomalaisiin tapoihin. Eri puolella suomea toimi myös SPR:n nuorten yhteistyössä pakolaisten ja ulkomaalaisjärjestöjen kanssa perustamia kansainvälisyyskerhoja ja klubeja. (Punainen Risti ja pakolaiset 1990: 21.)
Suomen Punainen Risti tukee ja helpottaa vielä tänä päivänäkin paon yhteydessä erilleen joutuneiden perheenjäsenten yhdistymistä. Perheenyhdistämisen prosessi eteni jo 1990-luvun loppupuolella seuraavalla tavalla: Ulkomaalaisviraston (UVI) tehtyä myönteisen päätöksen oleskeluluvan myöntämisestä perheenjäsenille, lähetettiin päätös muiden asianosaisten ohella Suomen Punaiselle Ristille. Päätöksessä kehotettiin Suomessa asuvaa perheenjäsentä ottamaan yhteyttä Suomen Punaiseen Ristiin matkan järjestämiseksi. Kun hakija tai kunnan sosiaalityöntekijä oli yhteydessä SPR:iin, selvitettiin siellä ensiksi oliko tulevilla perheenjäsenillä voimassa oleva passi. Ilman passia ei suurlähetystö pystynyt antamaan oleskelulupaa. Joissain tapauksissa perheenjäsenet pystyivät matkustamaan muillakin matkustusasiakirjoilla, kuten Punaisen Ristin matkustusasiakirjalla tai Suomen tai muun valtion myöntämällä "Laissez-Passer" matkustusasiakirjalla, mikäli oli todistettavissa, että oman passin hankkiminen on täysin mahdotonta. Seuraavaksi varmistettiin, että perheenjäsenillä oli mahdollisuus asioida maahantulolupa-asiassa sen Suomen edustuston kanssa, joka oli merkitty päätökseen. Edustusto ilmoitti SPR:lle, kun perheenjäsenet olivat käyneet leimauttamassa maahantuloviisumit passeihinsa, ja pyysi SPR:iä ryhtymään matkajärjestelyihin. SPR teki lipputilauksen kansainväliselle siirtolaisuusjärjestölle IOM:lle (IOM eli International Organization for Migration). IOM järjesti lentolippujen ohella myös kauttakulkuviisumit eli transitviisumit tai järjesti matkan niin, ettei kauttakulkuviisumia tarvita. Mahdollisista maastalähtöviisumeista oli perheenjäsenten huolehdittava itse. SPR ilmoitti lentoaikataulun kunnalle, joka vuorostaan ilmoitti hakijalle perheenjäsenen saapumisesta. Suomessa oleva perheenjäsen ja kunta huolehtivat yhdessä saapuvien perheenjäsenten vastaanotosta lentokentällä. (SPR 2002c.)
Pakolaisten vastaanotto muuttui ratkaisevasti 1980-1990-lukujen vaihteessa. Tuolloin turvapaikanhakijoiden vastaanottojärjestelmää alettiin kehittää systemaattisesti. Siihen saakka SPR oli lähes yksin vastannut käytännön toimista pakolaisten vastaanotossa. Alussa yhteistyökumppanina toimi sosiaalihallitus, sen jälkeen sosiaali- ja terveysministeriö. (Hyötynen 2000b: 17.)
1990-luvun alussa pakolaisten kuntiin sijoittamisesta vastuu oli sosiaalihallituksella. Sosiaalihallitus kiinnitti huomiota sijoitettavien pakolaisryhmien kokoonpanossa ryhmän homogeenisuuteen, etniseen taustaan, kieleen ja kulttuuriin, sekä ryhmän toimivuuteen. Myös vastaanottavan kunnan vastaanottovalmiutta tarkasteltiin. Pakolaisten vastaanottaminen ja siihen liittyvien kustannusten korvaaminen perustui sosiaalihallituksen ja kunnan väliseen sopimukseen. Sopimus sisälsi vastaanotettavien pakolaisten määrän, tukitoimenpiteet, joiden järjestämisestä kunta sitoutui vastaamaan, korvauksien maksamisen sekä sopimuksen voimassaoloajan. (Uudet naapurimme 1990: 2-3.)
Uusi ulkomaalaislaki tuli voimaan 1991, jolloin myös entisen ulkomaalaiskuraattorin virka muutettiin ulkomaalaisvaltuutetun viraksi. Ulkomaalaisvaltuutettu hoiti tehtäviään sosiaali- ja terveysministeriön alaisuudessa. Valtuutetun tehtäviin kuului ulkomaalaisten aseman seuraaminen ja oikeuksien turvaaminen sekä ulkomaalaisten, viranomaisten ja järjestöjen yhteistoiminnan edistäminen (Hyötynen 2000a: 15, Työministeriö 1998a: 4.)
Sosiaali- ja terveyshallitukseksi muuttuneesta keskusvirastosta pakolaisasiat siirtyivät vuonna 1993 takaisin sosiaali- ja terveysministeriöön. Sen yhteyteen perustettiin pakolaistoimisto, jolle kuului pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanotto. (Matinheikki-Kokko 1994: 97.) Sosiaali- ja terveysministeriö vastasi pakolaispolitiikkaa koskevien periaatteiden ja niihin liittyvien kysymysten käsittelystä. Sosiaali- ja terveysministeriö toimi myös esittelevänä viranomaisena valtioneuvoston käsitellessä kiintiöpakolaisten vastaanottoon ja pakolaiskiintiöön liittyviä kysymyksiä. Pakolaisasioiden neuvottelukunta toimi sosiaali- ja terveysministeriön yhteydessä aina vuoden 1991 loppuun saakka. Neuvottelukuntaan kuului useat viranomaistahot ja järjestöt. Pakolaisasioiden neuvottelukunnan tehtävänä oli käsitellä pakolaisten vastaanottoa, huoltoa, yhteiskuntaan sijoittumista sekä pakolaisia koskevia periaatteellisia kysymyksiä. Toisin sanoen neuvottelukunta vastasi pakolaispolitiikan suunnittelusta, kehittämisestä ja seurannasta. (Uudet naapurimme 1990:1, Matinheikki-Kokko 1994: 97.)
Pakolaisasiain neuvottelukunta ja Siirtolaisuusasiain neuvottelukunta yhdistettiin vuonna 1992 Pakolais- ja siirtolaisuusasiain neuvottelukunnaksi (PAKSI) (Tuomarla 2000: 15). Pakolais- ja siirtolaisuusasiain neuvottelukunta oli poikkihallinnollinen ja neuvoa antava elin maahan- ja maastamuuttoon liittyvissä asioissa. Neuvottelukunnan tarkoituksena oli olla aloitteellinen ja yhteen sovittava elin. Hallituksen mukaan neuvottelukunta oli lyhyesti sanottuna "ulkomaalaispoliittisen suunnittelun ja periaatteellisten linjojen määrittelyn vastuutaho". Toisin sanoen neuvottelukunnan tehtävänä oli tehdä ehdotuksia pakolais- ja siirtolaisuuspolitiikan kehittämiseksi sekä ottaa huomioon Suomen kansalliset ja kansainväliset tarpeet. (Mykkänen 1998: 13.) Edustettuina neuvottelukunnassa olivat eri vastuuministeriöt, Suomen Kuntaliitto, työelämän osapuolet, Suomen evankelis-luterilainen kirkko, useat kansalaisjärjestöt ja maahanmuuttajajärjestöt. (Työministeriö 1998a: 5.)
01.03.1995 sisäasiainministeriön alaisuuteen perustettiin Ulkomaalaisvirasto eli UVI (Saarelainen 1996: 40-41.) Ulkomaalaisviraston tehtävänä on käsitellä ja ratkaista yksittäistä henkilöä koskevia lupa-, turvapaikka- ja matkustusasiakirja-asioita sekä maasta poistumisasioita. Virasto ylläpitää myös ulkomaalaisrekisteriä sekä tuottaa tietopalveluita viranomaisille ja kansainvälisille järjestöille. Sisäasiainministeriön hallinnonalaan kuuluvista maahanmuuttoa, pakolaisuutta ja turvapaikkaa koskevista asioista Euroopan Unionissa sekä muissa kansainvälisissä ja kansallisissa yhteyksissä vastaa sisäasiainministeriön maahanmuutto- osasto. Osasto huolehtii myös Ulkomaalaisviraston toimintaedellytyksistä. (Työministeriö 1998a: 4, 6.)
Maahanmuuttajien sekä muiden kieli- ja kulttuurivähemmistöjen koulutusasioita hoitaa opetushallituksen kieli- ja kulttuuriryhmien palvelut -yksikkö. Yksikkö vastaa niin lasten, nuorten kuin aikuisten maahanmuuttajien koulutusasioista. Yksikön tehtäväalueisiin kuuluvat opetussuunnitelmat, opetusjärjestelyt, opettajien täydennyskoulutus, tiedottaminen ja oppimateriaalien kehittäminen. (Työministeriö 1998a: 4.)
Pakolaisasioiden päävastuu siirtyi vuonna 1997 sosiaali- ja terveysministeriöltä työministeriölle. Suomessa työministeriö vastaa työvoima-, työllisyys-, työympäristö- ja maahanmuuttoasioista. 01.03.1997 työministeriöön perustettu maahanmuutto-osasto vastaa yleisistä muuttoliikekysymyksistä, maahanmuuttajien yhteiskuntaan integroitumisesta, rasismin vastaisesta toiminnasta ja hyvien etnisten suhteiden edistämisestä, paluumuutosta, turvapaikanhakijoiden vastaanotosta, ulkomaalaisten työntekoa koskevista työlupa- ja työvoimapalveluasioista. Ministeriön lisäksi näitä asioita hoitavat työvoima- ja elinkeinokeskukset (TE -keskukset) sekä työvoimatoimistot. (Työministeriö 1998a: 5.) Työministeriön aluehallintoa hoidetaan TE -keskuksissa, jota oli vuoden 1999 lopussa yhteensä 15. Kunkin TE -keskuksen työvoimaosasto huolehtii alueellaan turvapaikanhakijoiden vastaanotosta, työmarkkinoiden toimivuudesta sekä maahanmuuttajien yhteiskuntaan ja työelämään sopeutumisen edistämisestä. Työministeriön alaisena toimii entinen pakolais- ja siirtolaisuusasiain neuvottelukunta eli nykyinen etnisten suhteiden neuvottelukunta (ETNO). Neuvottelukunnan nimi muuttui valtioneuvoston asetuksesta vuonna 1998, jolloin neuvottelukunta myös siirtyi työministeriön alaisuuteen. (Räty 2002: 138, Työministeriö 1998b:1, Tuomarla 2000: 15.)
Maahanmuuttoasioiden hallinnossa voidaan puhua kaksipilarisesta mallista. Hallintomallissa maahanmuuttoasioista vastaavat sekä sisäasiainministeriö että työministeriö. Sisäasiainministeriö vastaa lupahallinnosta ja valvonnasta ja työministeriö puolestaan vastaanottoon ja kotoutumiseen liittyvistä kysymyksistä. (Työministeriö 1998a: 5.) Kotouttamisella tarkoitetaan niitä viranomaisten toimenpiteitä, jotka edistävät kotoutumista. Kotoutumisella puolestaan tarkoitetaan maahanmuuttajan yksilöllistä kehittymistä, jonka tavoitteena on työelämään ja yhteiskunnan toimintaan osallistuminen oma kieli ja kulttuuri säilyttäen. (Häyrinen 2000:17.)
Suomen pakolaispolitiikan lähtökohtana 1990-luvulla oli ajatus siitä, että koti- tai oleskelumaassaan vainon kohteeksi joutuneen henkilön katsottiin olevan kansainvälisen suojelun tarpeessa. Suomi korosti pakolaispolitiikassaan ulkoisia osatekijöitä kuten kotiinpaluun mahdollistamista ensisijaisena ratkaisuna pakolaisongelmiin. Pakolaispolitiikassa korostettiin pyrkimyksiä pakolaisten auttamiseksi siten, että kotiinpaluun vaihtoehto säilyi. Tärkeä osa politiikkaa oli myös kiintiöpakolaisten vastaanotto yhteistyössä UNHCR:n ja UNRWA:n (United Nations Relief and Works Agency for Palestin Refugees in the Near East eli YK:n Palestiinan pakolaisten avustus- ja työelin) kanssa. (Virtanen 1993: 11-12.)
Vuoden 1990 huhtikuussa presidentti Mauno Koiviston lausui näkemyksensä, siitä että inkerinsuomalaisia voidaan pitää paluumuuttajina. Tämä lausunto oli lopullinen lähtölaukaus paluumuuttaja-asioiden etenemiselle. (Allen ym. 1997: 30). Paluumuuttajia alkoikin tämän jälkeen saapua maahamme, aluksi pääkaupunkiseudulle, myöhemmin myös muualle Suomeen.
Suomen sisäisessä lainsäädännössä pakolaisia ja turvapaikan pyytäjiä koskevat säädökset sisältyvät ulkomaalaislakiin ja -asetukseen, jotka astuivat voimaan 01.04.1991. Pakolaisten vastaanoton järjestäminen ja korvaaminen sekä toimeentulon turvaaminen on määritelty valtioneuvoston päätöksessä vuodelta 1988. Nämä päätökset koskevat sekä pakolaisia että turvapaikan hakijoita. Päätöksiä on muutettu vuoden 1991 alusta siten, että sopimukset kuntien kanssa pakolaisten vastaanoton järjestämisestä tekee lääninhallitus. Samoin lääninhallitus maksaa em. päätösten mukaiset korvaukset kunnille. (Sosiaali- ja terveysministeriö 1992: 1.)
Suomen ulkomaalaispolitiikassa erityisen merkittävää on ollut kansainvälistyminen. Siihen liittyviä rajapyykkejä ovat ETA-sopimus vuodelta 1994 ja Suomen Euroopan Unionin -jäsenyys vuonna 1995. (Hyötynen 2000b: 19.) ETA -sopimus tuli voimaan 01.01.1994. ETA (Euroopan talousalueet) -sopimuksessa mukana ovat kaikki EU:n jäsenmaat sekä EFTA (European Free Trade Association) -maat. ETA -maiden kansalaisilla on mahdollisuus liikkua alueella vapaasti joko työn, ammatinharjoittamisen tai opiskelun merkeissä. (Suora ry 2002.)
Euroopan Unionista tehtiin sopimus, joka allekirjoitettiin Maastrichtissa 7. helmikuuta 1992. Sopimus tuli voimaan 1. marraskuuta 1993 ja se loi jäsenvaltioiden välille poliittisen unionin ja toi aikaisempiin perussopimuksiin huomattavia muutoksia. (Europa 2002a.) Euroopan Yhteisö muuttui Euroopan Unioniksi Maastrichtin sopimuksen myötä. Pääasiassa kaupallisesta järjestöstä tuli poliittinen liitto, joka otti samalla harppauksen kohti liittovaltiota. Unionisopimuksen keskeinen osa oli siirtyminen yhteiseen rahaan. (Klötzer & Lilja 2002.)
Schengen -sopimuksen Suomi allekirjoitti vuonna 1996. Sopimus koskee päätöstä, jonka mukaan Schengen -maiden yhteisiltä rajoilta poistetaan asteittain tarkastukset ja luodaan järjestelmä, joka mahdollistaa allekirjoittajavaltioiden, muiden jäsenvaltioiden ja kolmansien maiden kansalaisten vapaan liikkumisen. Yleissopimus muuttaa allekirjoittajavaltioiden kansallista lainsäädäntöä. Siksi kunkin jäsenvaltion kansanedustuslaitoksen on laadittava sopimuksesta laki. Schengen -sopimus, siitä myöhemmin laadittu yleissopimus sekä Schengenin toimeenpanokomitean antamat julistukset ja päätökset muodostavat yhdessä Schengenin säännöstön ("Schengenin acquis"). (Europa 2002b.) Amsterdamin sopimuksella, allekirjoitettu 02.10.1997 ja otettu yleisesti käyttöön 01.05.1999, Schengenin säännöksiä sovelletaan Euroopan Unionissa. Kyseinen säännöstö otettiin virallisesti osaksi Euroopan Unionia, sillä se koski yhtä yhtenäismarkkinoiden keskeistä tavoitetta eli henkilöiden vapaata liikkumista. (Europa 2002 a, Finlex 2002.)
Vuonna 1990 solmittu Dublinin sopimus astui voimaan vasta vuonna 1997. Sopimuksen allekirjoittivat kaikki EU:n jäsenmaat. Dublinin sopimuksen mukaan turvapaikanhakijan tulee jättää turvapaikkahakemus ensimmäisessä maassa, johon hän Euroopan Unionin alueella saapuu. Jos yksi maa hylkää hakemuksen, päätös pätee koko EU:n alueella. (Räty 2002: 28.)
Euroopan Unionin jäsenmaana Suomi käsittelee maahanmuutto- ja turvapaikkakysymyksiä entistä enemmän unionin piirissä sekä sen päätöksentekoportaissa (Takalo 2002b). Oikeusnormien porrastus etenee niin, että ensiksi tulevat tärkeimmät säännökset kuten maitten väliset perussopimukset. Perussopimuksien jälkeen päätöksentekoon vaikuttavat EU:n tuomioistuin, EU:n asetukset ja EU:n direktiivit. Näiden jälkeen vaikuttavat asioihin Suomen perustuslaki, lait, asetukset, valtioneuvoston päätökset, ministeriön päätökset ja lääninhallitus. Vasta näiden jälkeen huomioidaan kuntakohtaiset säännöt. (Jaakkola & Amberla 1995: s.11.)
1995 asetetun Ilkka-Christian Björklundin toimikunnan myötä syntyi hallituksen ensimmäinen maahanmuutto- ja pakolaispoliittinen periaateohjelma vuonna 1997. Lokakuussa 1997 Suomen valtioneuvosto hyväksyi hallituksen maahanmuutto- ja pakolaispoliittisen ohjelman. Ohjelman tavoitteena oli luoda yleiset suuntaviivat maahanmuuttopolitiikalle. Ohjelman perusajatuksena oli, että suomalaisen maahanmuuttopolitiikan pyrkimys on kaikkien maahanmuuttajien eli siirtolaisten, paluumuuttajien ja pakolaisten joustava ja tehokas integroituminen eli kotoutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan ja työelämään. Ohjelman mukaan oli sekä yhteiskunnan että maahanmuuttajien oman edunmukaista, että he saivat ylläpitää äidinkieltään ja vaalia alkuperäistä kulttuuriaan. Ohjelman tavoitteena olikin tukea niiden maahanmuuttajien yhteiskuntaan kotoutumista, joiden maassa oleskelun katsottiin olevaan pysyväisluonteista. (Häyrinen 2000: 12.) Hallituksen maahanmuutto- ja turvapaikkapoliittiset linjaukset ohjaavat virkamiesten työtä. Niiden pohjalta työ-, sisä- ja ulkoministeriöt tekevät niin sanottua kolmikantayhteistyötä (Hyötynen 2000a: 15).
Integraation käsite on tarkoittanut 1990-luvun lopulta lähtien kotoutumista. 01.05.1999 tuli voimaan laki maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta. Lain tavoitteena on, että maahanmuuttajat, joilla on kotikunta Suomessa, olisivat mukana suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa. Tämä tarkoittaa sitä, että maahanmuuttajilla on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin suomalaisillakin ja että he ovat tasavertaisia taloudellisessa, poliittisessa ja sosiaalisessa elämässä. Maahanmuuttajien kotoutumista pyritään edistämään toimenpiteillä, jotka tukevat yhteiskunnassa tarvittavien keskeisten tietojen ja taitojen saavuttamista samalla, kun pyritään myös tukemaan maahanmuuttajien oman kielen ja kulttuurin ylläpitämistä. Kotouttamislain toimenpiteet edellyttävät uudenlaista viranomaisyhteistyötä. (Häyrinen 2000:17, Liebkind 2001: 44.)
Laki maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta kääntyy puhekielessä usein kotouttamislaiksi. Lain keskeisiä käsitteitä ovat kotoutuminen, kotouttaminen sekä kotoutumissuunnitelma. (Häyrinen 2000:17.) Kotoutumissuunnitelma on kunnan, työvoimatoimiston ja maahanmuuttajan yhdessä tekemä yksilöllinen sopimus kotoutumista edistävistä toimenpiteistä. Kotouttamislain 10 §:n mukaan "maahanmuuttajalla, joka ilmoittautuu työttömäksi työnhakijaksi tai joka hakee toimeentulosta annetun lain 1412/1997 mukaista toimeentulotukea, on oikeus yhteistyössä kunnan ja työvoimatoimiston kanssa laadittavaan kotoutumissuunnitelmaan" enintään kolmeksi vuodeksi. Kotoutumissuunnitelman tavoitteena on ajoittaa kotoutumista tukevat toimenpiteet Suomessa asumisen alkuvaiheeseen. (Häyrinen 2000:17-18.)
Kotoutumistuki muodostuu työmarkkinatuesta ja toimeentulotuesta. Kotoutumistuen saamisen edellytyksenä on, että maahanmuuttaja on taloudellisesti tuen tarpeessa. Tuen saaminen edellyttää kotoutumissuunnitelman noudattamista, sekä osallistumista kotoutumistoimenpiteisiin. Kotoutumistoimenpiteitä voivat olla esimerkiksi suomen tai ruotsin kielen taidon hankkiminen, tutustuminen suomalaisen yhteiskunnan toimintaan, valmentava opetus, ammatinvalinnanohjaus, omaehtoinen koulutus, kuntoutus ja työharjoittelu. (Häyrinen 2000:17-18.)
21.10.1991 sosiaali- ja terveysvirasto esitti Kaupunginhallituksen info- kokouksessa selvityksen pakolaistoimiston perustamisesta. Esityksen mukaan pakolaistoimiston perustamisen tarkoituksena oli, että pakolaistyötä tekevät työntekijät koottaisiin yhdeksi työyhteisöksi samoihin fyysisiin toimitiloihin. Kyse ei olisi toiminnan laajentamisesta. Ennen pakolaistoimiston perustamista pakolaisasiain sihteeri ja terveydenhuollon henkilöt toimivat eri pisteissä. Pakolaisten sosiaalityö ja kotipalvelu hoidettiin alueilla normaalipalveluina. Näin hoidettuna erilaisiin yhteydenottoihin eri työntekijöiden kesken pakolaisten asioissa meni huomattavasti, eikä asioita voitu hoitaa järkevällä ja joustavalla tavalla. (Vantaan kaupunginhallitus 1991a: § 33.)
Valmisteltaessa pakolaisten vastaanottosopimusta oli suunniteltu, että pakolaishuoltoon liittyvät sosiaalitoimen tehtävät hoidettaisiin alueilla kuten muidenkin kuntalaisten palvelut. Pakolaishuoltoon perustettiin silloin vain pakolaisasiain sihteerin toimi 01.01.1991. Pakolaisasiain sihteerin tehtävinä oli pakolaisasioiden koordinointi, työntekijöiden konsultointi, tiedottaminen ja koulutus. (Vantaan kaupunginhallitus 1991b Liite 4.4: 9, Vantaan kaupunginhallitus 1991a: § 33.)
Pakolaishuollosta saatujen kokemusten perusteella pakolaisille suunnatut tehtävät eivät tulleet hoidettua kyseisellä tavalla. Eri alueiden muun sosiaalityön paineet tekivät mahdottomaksi pakolaistyön siinä muodossa kuin se olisi ollut välttämätöntä. Alueilla oli hoidettu vain toimeentulotukiasiat ja pakolaisasiain sihteeri oli muuten vastannut kokonaisuudessaan perheiden asioiden järjestelyistä. Käytäntö ei ollut mielekäs, koska pakolaiset joutuivat asioimaan jatkuvasti kahdessa eri pisteessä. Myös sosiaalityöntekijöiden pitkät jonotusajat aiheuttivat erityisjärjestelyjä, koska pakolaisilla toimeentulotuki oli alkuvaiheessa ainoa tulolähde. (Vantaan kaupunginhallitus 1991a: § 33.)
Esityksen mukaan olisi tarkoituksenmukaista, että pakolaishuollon kaikki työntekijät muodostaisivat oman työyhteisön. Pakolaisten parissa tehtävä työ vaatii kiinteää yhteistyötä eri työntekijöiden kanssa. Kun kaikki työntekijät muodostavat työyhteisön, mahdollistaa se kokonaisvaltaisen, pakolaisperheitä mahdollisimman hyvin palvelevan järjestelmän. (Vantaan kaupunginhallitus 1991a: § 33.)
Sosiaali- ja terveysviraston selvityksessä esitettiin, että pakolaishuollon toimisto perustettaisiin Tikkurilaan 01.10.1991 alkaen. Toimistoon tulisi sijoittaa pakolaisasiain sihteeri, terveydenhoitaja, terveyskeskusavustaja ja 01.01.1992 lukien myös sosiaalityöntekijä. Pakolaishuollon toimisto tulisi huolehtimaan pakolaisten sosiaali- ja terveydenhuollon vastaanottovaiheen tehtävistä. Suunnitelman mukaan myös pakolaisten toimeentulotukiasiat hoidettaisiin toimistossa 1-3 vuoden ajan maahantulosta. (Vantaan kaupunginhallitus 1991a: § 33.)
Pakolaishuollon toimiston perustamisen edellytyksenä oli tiettyjä virkajärjestelyjä. Toimiston vastatessa pakolaisten toimeentulotukiasioista, oli pakolaishuoltoon saatava sosiaalityöntekijän virka. Myös pakolaisasiain sihteerin toimi tuli muuttaa viraksi. Esityksen mukaan sekä sosiaalityöntekijä että pakolaisasiain sihteeri vastaisivat molemmat myös toimeentulotukiasioita myöhemmin tehtävän työnjaon mukaisesti. Alueiden sosiaalityöntekijöiltä siirtyisivät pakolaisten toimeentulotukiasiat pakolaistoimiston työntekijöille. (Vantaan kaupunginhallitus 1991a: § 33.)
Vuoden 1990 aikana Vantaan kaupungin ja sosiaalihallituksen välillä valmisteltiin uusi sopimus pakolaisten vastaanottamisesta. Sopimuksen mukaan Vantaa otti vuoden 1990 aikana noin 20 pakolaista ja 01.01.1991 alkaen 40 pakolaista vuosittain. (Vantaan kaupunginhallitus 1991d.) Vuonna 1992 Vantaa päätti ottaa aiemmin sovittujen 40 pakolaisen lisäksi vielä 30 lisää (Vantaan kaupunginhallitus 1992).
Tuula Reimanin (2002) mukaan uusi sopimus jouduttiin tekemään varsin pian, sillä vuonna 1991 tehty sopimus 20 pakolaisen vastaanotosta vuosittain ei koskaan toteutunut. Vantaalle alkoi välittömästi tulla myös perheenyhdistämisohjelman puitteissa pakolaisia, joten määrä oli alusta lähtien kohtalaisen suuri. Turvapaikanhakijoiden määrän äkkinäisen kasvun myötä Vantaa teki lisäsopimuksia vastaanotettavien pakolaisten määrästä. Sen jälkeen sopimusta muutettiin vielä kerran niin, että vastaanotettavien pakolaisten määrä jätettiin avoimeksi. (Reiman 2002.)
Uusi sopimus oli siis niin sanottu runkosopimus, joka ei sisältänyt vastaanotettavien pakolaisten vuosittaisia lukumääriä, jolloin kunnan talousarvion yhteydessä jäi ratkaistavaksi kuinka monen pakolaisen vastaanottoon varaudutaan. Runkosopimuksen mukaan valtio korvasi kustannukset kaikista kuntaan muuttaneista pakolaisista valtioneuvoston päätöksen mukaisesti. Sopimus oli voimassa toistaiseksi ja voitiin irtisanoa viimeistään edellisen kalenterivuoden loppuun mennessä lakkaamaan seuraavan kalenterivuoden lopussa. (Vantaan kaupunginhallitus 1993, § 46: 120.)
Kaupunginhallitus päätti 27.09.1993 hyväksyä uuden sopimuksen. Samalla hyväksyttiin hallintokeskuksen esitys siitä, että vastaanotettavien pakolaisten määrä rajoitettaan pakolaisille vuosittain osoitettavien asuntojen määrän mukaan. Pakolaisille vuosittain osoitettavien asuntojen määrä ratkaistaan valtuuston vahvistamassa asuntotuotanto-ohjelmassa. (Vantaan kaupunginhallitus 1993, § 46: 120.)
Laki maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta astui voimaan 01.05.1999. Vantaalla lain voimaantuloon liittyviä toimenpiteitä valmisteltiin työryhmässä, jossa olivat mukana työvoimatoimiston, Kelan ja Vantaan kaupungin edustajia. Työryhmän loppuraportti on osa Vantaan maahanmuuttajien kotouttamisohjelmaa. Vantaan maahanmuuttajien kotouttamisohjelma valmistui vuoden 1999 lopulla. (Vantaan kaupunki 2000a: 87.)
Vantaan kotouttamisohjelman (aiemmin nimellä ulkomaalaispoliittinen ohjelma) laatiminen aloitettiin Vantaalla jo ennen kotouttamislain voimaantuloa, vuonna 1996. Valmistelua varten nimettiin työryhmä. Samoihin aikoihin (1996-1998) toteutettiin Vantaalla niin sanottua integraatiokokeilua. Integraatiokokeilun tuloksia aiottiin hyödyntää Vantaan ulkomaalaispoliittisen ohjelman käytäntöosassa. Ulkomaalaispoliittisesta ohjelmasta oli suunniteltu kaksiosaista. Nämä kaksi osaa olisivat teoreettinen osa ja käytännöllinen osa. (Vantaan kaupunginhallitus 2000a: 101-106.)
Teoreettinen osa valmistui vuonna 1998 ja se merkittiin tiedoksi periaateohjelmana Vantaan kaupungin johtoryhmän kokouksessa 20.10.1998. Konkreettisen osan laatimiseksi jäätiin odottamaan uuden kotouttamislain voimaantuloa. Sosiaali- ja terveysviraston johtaja Urpo Alanko nimesi 16.11.1998 työryhmän, jonka tehtäväksi asetettiin maahanmuuttajille laadittavan kotouttamissuunnitelman käytännön toteutuksen suunnitteleminen. Työryhmän puheenjohtajana toimi vastaava pakolaisasiain sihteeri Kirsi Vuori-Tuompo ja sihteerinä opetustoimen suunnittelija Laila Bröcker. Työryhmä laati ehdotuksen viranomaisten työnjaoksi ja vastuu alueiksi kotouttamissuunnitelmien laadinnassa sekä yleiset toimenpide-esitykset kotouttamislain toteuttamiseksi Vantaalla. Kahden eri työryhmän valmistavat osat koottiin yhdeksi ohjelmaksi, joka sisälsi myös yleiset toimenpide- ehdotukset, joilla Vantaan kaupungin tulisi osallistua kotouttamislain toteuttamiseen ja ehkäistä näin maahanmuuttajien syrjäytymistä. (Vantaan kaupunginhallitus 2000a: 101-106.)
Toimenpide-ehdotukset jaettiin koko kaupungin tasolla, sivistystoimen tasolla sekä sosiaali- ja terveystoimen tasolla toteutettaviin toimenpiteisiin. Kaupungin tasolla keskeisiä ehdotuksia olivat muun muassa maahanmuuttaja-asiain neuvottelukunnan perustaminen, maahanmuuttajakoordinaattorin toimen perustaminen ja maahanmuuttajien palkkaaminen kaupungin palvelukseen. Sivistystoimen tasolla keskeisiä ehdotuksia olivat määrärahojen korottaminen aikuisten suomen kielen opetukseen, perusopintoja täydentävään koulutukseen sekä nuorten maahanmuuttajien koulutukseen, lasten ja nuorten erillisen kotouttamisohjelman laatiminen, kahden maahanmuuttajapsykologin toimen perustaminen sekä omalla äidinkielellä tapahtuvan opetuksen lisääminen vähintään kolmeen tuntiin viikossa. Sosiaalitoimen tasolla ehdotukset olivat yhteistyön tehostaminen työvoimatoimiston ja sosiaalitoimen välillä, yhteistyön tehostaminen alueellisten sosiaali- ja terveyskeskusten ja maahanmuuttajien yhteispalvelutoimiston välillä sekä asumisopastuksen tehostaminen. (Vantaan kaupunginhallitus 2000a: 101-106.)
Työryhmä ehdotti sosiaalitoimeen myös uusien vakanssien perustamista. Uusia virkoja tulisi perustaa seuraavasti: maahanmuuttaja-asioihin perehtynyt terveyskeskuspsykologin, maahanmuuttajatyöhön erikoistuneita sosiaalityöntekijöitä sekä maahanmuuttaja-asioihin perehtynyt kouluterveydenhoitaja ja maahanmuuttaja-asioihin perehtynyt kuraattori. (Vantaan kaupunginhallitus 2000a: 101-106.)
Vantaan kaupungin johtoryhmä käsitteli kotouttamisohjelmaa kokouksessa 14.12.1999. Johtoryhmä totesi, että kotouttamislain toimenpiteet koskevat Vantaalla noin 5 500 maahanmuuttajasta noin 500 henkilöä. Resurssitoimitukset tuli käsitellä toimialoilla osana niiden omaa toimintaa ja niiden virkaratkaisuiden puitteissa, jotka vuoden 2000 budjetissa oli hyväksytty. Lähtökohtana oli, että lainsäädännön edellyttämät velvoitteet hoidetaan erikseen ja että esimerkiksi opetustoimessa kouluopetusta annetaan oppivelvollisille huolimatta siitä, kuuluvatko he kotouttamislain piiriin vai eivät. Siksi toiminnalliset lähtökohdat tuli käsitellä kullakin toimialalla erikseen. Johtoryhmä totesi myös, että maahanmuuttaja-asiain neuvottelukunnan perustamista tuli valmistella. Valmistelusta vastasi Jaakko Vastamäki. (Vantaan kaupunginhallitus 2000a: 101-106.)
1990-luvulla kuntien pakolaishuolto alkoi varsinaisesti vasta silloin, kun ne ottivat turvapaikan tai oleskeluluvan saaneita kuntansa asukkaiksi tai jos kuntaan saapui suoraan kiintiöpakolaisia. Halukkaat kunnat tekivät sopimuksen pakolaisten vastaanotosta lääninhallituksen kanssa. Kuntien pakolaishuolto käsitti asumisen järjestämisen, sosiaali- ja terveydenhuollon, tulkkipalvelun sekä opetus- ja kulttuuripalvelut. (Sosiaali- ja terveysministeriö 1992: 8.)
Pakolaisia vastaanottavan kunnan tehtävänä oli järjestää pakolaisille kaikki ne normaalipalvelut, joita kuntalaiset yleensäkin tarvitsevat. Pakolaisten aikuisopetuksen järjestämisestä ja korvaamisesta vastuussa oli valtio. Jotta palveluita voitiin tarjota pakolaisille, tarvittiin kunnissa myös tulkkeja. Kunnat palkkasivat tulkkeja valtion korvatessa aiheutuneet kulut. (Uudet naapurimme 1990: 3.)
Maahanmuuttajien asumisen järjestäminen oli 1990-luvulla pääkaupunkiseudulla ongelmallista vuokra-asuntojen määrän ollessa liian pieni tarpeeseen nähden. Pakolaisia ja paluumuuttajia alkoi keskittyä tiettyihin kaupunginosiin, joissa ennestään asui suhteellisen paljon työttömiä ja päihdeongelmaisia. Tästä seurasi myös muita ongelmia kuten muukalaisvihamielisyyttä ja levottomuutta. Useat asiantuntijat ja lähiön asukkaat itse näkivät muukalaisvihamielisyyden johtuvan paljolti lähiön muista erityisongelmista, kuten työttömyydestä, syrjäytymisestä, toimentulo- ongelmista, alkoholiongelmista jne. Tällaiseen ympäristöön oli maahanmuuttajien vaikea integroitua. Tällaisessa ympäristössä maahanmuuttajiin kohdistui monenlaista häirintää, joka vaikeutti maahanmuuttajien integroitumista ympäröivään yhteiskuntaan. (Martikainen & Pekonen 1996: 93.)
Pääkaupunkiseudun asuntoraportin (1997) mukaan pääkaupunkiseudulla asui vuonna 1996 noin puolet Suomessa vakituisesti asuvista ulkomaan kansalaisista. Yleisen asuntotilanteen heikentyminen näkyi pakolaisten ja paluumuuttajien osalta pidentyneinä odotusaikoina sekä pienten asuntojen yliasuttamisena. Pidentynyt odotusaika sai omaa asuntoa odottavat muuttamaan sukulaisten ja tuttavien luo. Asuntoraportin mukaan maahanmuuttajien asuntotarpeet tuli ottaa huomioon kuntasuunnitelmissa muiden asunnontarvitsijoiden rinnalla. (Pääkaupunkiseudun asuntoraportti 1997: 12.)
Helsingin seudun kaupunkiohjelmaan liittyen kokosi vuoden 1999 loppuun saakka toteutettavan seudullisen monikulttuurisuuden kehittäminen -hankkeen projektisihteeri Tuula Reiman tietoa maahanmuuttajien asuntotilanteesta ja asumiseen liittyvistä ongelmista Helsingin, Espoon, Vantaan, Järvenpään ja Kirkkonummen kuntien sosiaalityöntekijöiltä. Helsingin seudulla oli tuolloin meneillään muitakin hankkeita, joilla pyrittiin ratkomaan asumiseen liittyviä ongelmia. Hankkeissa pyrittiin lisäämään tiedon vaihtoa isännöitsijöille ja talotoimikunnille, palkattiin asumisneuvoja sekä vahvistettiin moniammatillista alueellista yhteistyötä. Seudullisessa monikulttuurisuuden kehittämishankkeessa toteutettiin myös eri kulttuurien kohtaamista edistäviä alueprojekteja Helsingin Herttoniemen rannassa ja Vantaan Myyrmäessä. (Laiho 1999: 16, 26-27.)
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimialan tehtävänä on luoda edellytykset kuntalaisten terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin ylläpitämiselle ja parantamiselle. Toimiala vastaa toiminnallaan siitä, että kuntalaiset saavat asetettujen tavoitteiden mukaiset palvelut. Vantaalla kunta on jaettu sosiaali- ja terveydenhuollon toimialalla viiteen suuralueeseen sekä terveydenhuollon keskitettyihin palveluihin ja sosiaalihuollon keskitettyihin palveluihin. (Vantaan kaupunki 1999a: 7.)
Vantaalla aloitti pakolaishuollon suunnittelija 01.01.1991. Hänen tehtävänään oli koordinoida pakolaisten sijoittumista oman asuinalueensa normaalipalveluiden piiriin. "Silloin mä niinkuin aloitin siinä pakolaisasiansihteerin virassa. Ja mä olin yksin sinne 1991 joulukuulle." (Reiman 2002.) Vuonna 1989 solmitun sopimuksen mukaisia pakolaisia saapui jo vuonna 1990, ennen Pakolaistoimiston perustamista. Siinä vaiheessa pakolaiset sijoitettiin suoraan oman alueensa palveluihin. Kansainvälisyyden lisääntyminen Suomessa näkyi Vantaalla myös sosiaalipalveluiden kysynnässä vuonna 1990 (Vantaan kaupungin hallitus 1991d).
Kun Vantaalle perustettiin pakolaishuollon suunnittelijan toimi, ajateltiin, että suunnittelijan tehtävänä olisi koordinoida pakolaisten sijoittumista alueensa normaalipalveluiden piiriin. Nopeasti selvisi, etteivät alueiden tarjoamat normaalipalvelut olleet riittäviä. Tähän vaikutti eri alueiden muun sosiaalityön paineet. Myöskään itse käytännöntyöstä pakolaisten vastaanotossa ei kukaan oikein tiennyt mitään, ennen kuin pakolaishuollon suunnittelijan ryhtyi sitä terveydenhuollon henkilöstön kanssa tekemään. "Kaikki asiat joudutaan selvittää ja ohjaamaan ja ... Se niinkuin liittyy niin moneen tahoon myös, et kun siinä on koko elämänkirjo, on niinkun kaikki lapsista vahuksiin ja myös kaikki lasten koulut ja sosiaali- ja terveyspalvelut ja kaikki." Nopeasti selvisi myös kuinka monen hallinnonalan kysymys pakolaishuolto käytännössä on. "... tää ei oo vain niikuin joku sosiaalitoimen juttu, vaan tää on laajempi kysymys." (Reiman 2002.)
Aluksi Vantaalla pakolaistyössä oli vain pakolaisasiansihteeri (Vantaan kaupunginhallitus 1991c). Joulukuussa vuonna 1991 tulivat terveydenhuollon työntekijät pakolaishuoltoon. "Ja silloin itseasiassa syntyi se toimisto. Et siit lähtien voi kattoo, et tämmönen pakolaistoimisto ja pakolaisten vastaanottotoiminta on Vantaalla laajemmin lähtenyt liikkeelle. " sanoo Tuula Reiman. Pakolaistoimisto otti vastatakseen pakolaisten ja myöhemmin myös paluumuuttajien alkuvaiheen palveluista. (Reiman 2002.)
Vantaalle saapuvat pakolaiset ja paluumuuttajat olivat aluksi asiakkaina Pakolaistoimistossa (myöh. Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimistossa), josta he saivat tarvitsemansa sosiaali- ja terveyspalvelut sekä hammashoidon. Tämän jälkeen he siirtyivät oman asuinalueensa sosiaali- ja terveyspalveluiden käyttäjiksi. Tässä vaiheessa pakolaiset asioivat työnhaku- ja aikuiskoulutusasioissa Helsingin työvoimatoimistossa.
Ajateltaessa Pakolaistoimiston toimintaa, niin Reimanin (2002) mukaan olennaista alkuvuosille oli suuret määrät pakolaisia pienillä resursseilla. Työ oli lähinnä ensiapuluonteista. Pakolaiset otettiin vastaan, suoritettiin alkuterveystarkastukset ja toimeentulotukiasiat laitettiin alulle. Sen jälkeen pakolaiset siirrettiin hyvin nopeasti oman alueensa palveluiden piiriin. ". se oli semmosta niinkun perustarpeiden ensiapuluonteista tyydyttämistä, siinä alussa." Reiman sanoo. (Reiman 2002.)
Pakolaistoimiston henkilökunta ryhtyi jossain vaiheessa pohtimaan työnsä tavoitteita. Samalla toimistossa kehiteltiin erilaisia projekteja, joiden kautta etsittiin uudenlaista työotetta ja tavoitetta pakolaisten parissa tehtävään työhön. (Reiman 2002.)
1990-luvun alkupuolella alkoi Suomeen tulla myös inkeriläisiä paluumuuttajia. Paluumuuttajia saapui aluksi yksitellen ja pääasiassa Helsinkiin, joka ryhtyi majoittamaan heitä tilapäisesti asuntoloihin ja matkustajakoteihin. Silloin lähdettiin keskustelemaan paluumuuttajien sijoittamisesta muuallekin kuin Helsinkiin. Nähtiin, että paluumuuttajat ovat samantyyppinen ryhmä kuin pakolaiset. He tulivat erilaisesta kulttuurista ja tarvitsivat myös alkuvaiheen neuvontaa ja ohjausta selvitäkseen alueiden normaalipalveluissa. Vuonna 1995 Vantaalla päätettiin, että myös Vantaalle saapuvat paluumuuttajat tulevat Pakolaistoimiston asiakkaiksi maahan tulon alkuvaiheessa. (Reiman 2002.)
Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimisto aloitti systemaattisen paluumuuttajien vastaanoton vuonna 1996. Samanaikaisesti toimisto muuttui pakolaistoimistosta maahanmuuttajien yhteispalvelutoimistoksi ja työvoimaneuvoja aloitti työskentelynsä osan viikosta toimiston tiloissa. (Reiman 2001: liite)
Vuonna 1996 toimisto siirtyi sen nykyisiin tiloihin Tikkurilassa. Samana vuonna aloitettiin Vantaalla Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimiston alainen Integraatiokokeilu, jonka myötä toimiston ja muiden yhteistyötahojen välille solmittiin yhteispalvelusopimus. Pakolaisten ja paluumuuttajien vastaanottoaika Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimistossa pidentyi integraatiokokeilun aikana nykyiseen vuoteen. Yhteispalvelusopimus solmittiin Vantaan kaupungin, Kansaneläkelaitoksen Vantaan paikallistoimiston, Vantaan maistraatin, Vantaan kihlakunnan poliisilaitoksen, Vantaan työvoimatoimiston ja Vantaan veroviraston kesken. Sopimuksen yhteydessä työvoimahallinto nimesi maahanmuuttajille oman työvoimaneuvojan, joka muutamana päivänä viikossa työskenteli Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimiston tiloissa. Tämä mahdollisti kiinteämmän yhteistyön työvoimahallintoon sekä tulkin käytön maahanmuuttajan asioidessa työvoimaneuvojan luona. 1990-luvulla ei työvoimatoimisto tilannut työvoimapalveluihin tulkkausta. Työvoimatoimistossa ei myöskään ollut erillistä maahanmuuttajaosastoa ennen kotouttamislain (1999) voimaantuloa. (Vantaan kaupunki 2000c: 87, Reiman 2002, Wallius 2001: 10.)
1990-luvun aikana alettiin siirtää painopistettä pakolaistyössä sosiaali- ja terveyspalveluista työn ja opetuksen suuntaan. Reimanin (2002) mukaan oli selkeästi nähtävissä, että maahanmuuttajatyö ja maahanmuuttajapalvelut eivät voineet eikä niiden pitänytkään olla sosiaali- ja terveyspalvelua, vaan työn ja palveluiden tavoitteena oli pakolaisten työllistyminen ja koulutus. "Niin silloin mekin niin kuin lähettiin tiivistään tätä yhteistyötä työvoimahallinnon ja sivistystoimen kanssa ja tehtiin tää yhteispalvelusopimus kaupungin ja näiden valtion viranomaisten välillä." Reiman sanoo. (Reiman 2002.)
Pakolaisten ja paluumuuttajien alkuvaiheen vastaanottopalvelut oli 1990- luvun lopulla keskitetty Vantaalla Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimistoon. Samanaikaisesti maahanmuuttajat kuitenkin olivat myös oman asuinalueensa sosiaali- ja terveyskeskusten asiakkaita. Myös muista kunnista muutti Vantaalle maahanmuuttajia. He menivät suoraan oman asuinalueensa palveluiden piiriin. (Vantaan kotouttamisohjelma 1999: 6.)
Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimistossa kartoitettiin maahanmuuttajan ja hänen perheensä lähtötilanne sekä mitä sosiaalipalveluita he tarvitsivat. Taloudellisen tuen tarpeessa oleville myönnettiin toimeentulotuki. Osittain integraatiokokeilun pohjalta laaditun Kotouttamislain voimaan tulon jälkeen toimeentulotuki myönnettiin kotoutumistukena. Ennen kotoutumistuen myöntämistä maahanmuuttajalle täytyi tehdä kotoutumissuunnitelma. ".mut se mitä me silloin kritisoitiin, et ei voi tehdä suunnitelmaa, kun ei oo toimenpiteitä." Reiman sanoo. (Reiman 2002.)
Tässä vaiheessa kartoitettiin myös mihin Kelan etuuksiin maahanmuuttajalla oli oikeus ja häntä ohjattiin hakemusten vireille laittamisessa. Toimistossa koottiin myös tarvittava yhteistyöverkosto erilaisissa perhettä tai yksilöä koskevissa tilanteissa. Maahanmuuttajan kotoutumissuunnitelma tehtiin yhteistyössä maahanmuuttajan ja eri viranomaisten kesken. (Vantaan kotouttamisohjelma 1999: 19.)
Vantaalle virallisesti vastaanotetut pakolaiset ja paluumuuttajat saivat ensiasunnon Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimiston esittämänä asuntoviraston kautta. Asumiseen on kuitenkin liittynyt ongelmia, jotka ovat usein johtuneet kielivaikeuksista ja kulttuurieroista. Asumiseen liittyvien ongelmien ehkäisyyn tähtäävät toimenpiteet, kuten asumisopastus, järjestyssääntöjen läpikäyminen, jne. on voitu sisällyttää kotoutumissuunnitelmaan. (Vantaan kotouttamisohjelma 1999: 19.)
Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimiston tiloihin saatiin yhteispalvelusopimuksen myötä työvoimaneuvoja, jonka luokse työikäiset maahanmuuttajat ohjattiin. Työvoimaneuvoja arvioi maahanmuuttajan kielitaitoa, kielikurssin tarvetta sekä työnhakuvalmiutta. Työmarkkinoiden käytettävissä oleville maahanmuuttajille työvoimaneuvoja teki yhteistyössä maahanmuuttajan itsensä, sosiaalityöntekijän sekä tarvittaessa terveydenhoitajan kanssa kotoutumissuunnitelman, jossa painopisteenä oli kielen oppiminen, ammatillisen valmiuden kehittyminen ja sitä kautta työllistyminen. Muille maahanmuuttajille kotoutumissuunnitelman teki sosiaalityöntekijä yhteistyössä maahanmuuttajan itsensä sekä muiden tarvittavien tahojen kanssa. Kun asiakas siirtyi oman asuinalueensa sosiaalipalveluiden piiriin tehtiin asiakkaalle jatkosuunnitelma yhteistyössä Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimiston kanssa. Jokaisella alueella oli maahanmuuttajatyöhön perehtynyt yhteyshenkilö. (Vantaan kotouttamisohjelma 1999: 19, 21.)
Vuonna 1994 Vantaan kaupunginvaltuusto päätti perustaa Vantaalle pääkaupunkiseudun tulkkikeskuksen, joka aloitti toimintansa 12.04.1995. Tulkkikeskus oli osa Uudenmaan lääninhallituksen maahanmuuttajapalvelujen kehittämissuunnitelmaa. Pääkaupunkiseudun tulkkikeskuksen ylläpitäjänä toimii Vantaan kaupunki. Tulkkikeskuksen tarkoituksena oli tarjota tulkkaus- ja käännöspalveluja niille Helsingin, Vantaan, Espoon ja Kauniaisten viranomaisille, joiden asiakkaana on maahanmuuttajia. Tulkkikeskuksen tavoitteena oli turvata viranomaisille laadukkaiden tulkkipalvelujen helppo saatavuus kohtuullisin kustannuksin. Valtio vastasi kaikista tulkkikeskuksen kustannuksista. (Vantaan kaupunginhallitus 1995, Vantaan kaupunginhallitus 1996, Vantaan kaupunginhallitus 1997a.) Tulkkikeskus on toiminnassa edelleenkin ja sen palvelut ovat varsin tarpeellisia.
1990-luvun puolessa välissä Vantaalla toimi päiväkoteja, joissa oli erityisesti keskitytty maahanmuuttajalasten tarpeisiin. Eräs näistä päiväkodeista oli Myyrilän avoin päiväkoti, jonka toiminnassa pakolaiset ja heidän sopeutumisensa suomalaiseen kulttuuriin otettiin huomioon. Avoimessa päiväkodissa järjestettiin somalialaisille naisille kielenopetusta yhdessä Ammatti-instituutin kanssa. Äitien opiskelun aikana lapsia hoiti työllistymisvaroin avoimen päiväkodin työntekijäksi palkattu somalinainen. Hän toimi myös tulkkina somalialaisten ja suomalaisten välillä. Avoimessa päiväkodissa pyrittiin edistämään pakolaisten ja paikallisten väestön vuorovaikutusta muun muassa yhteisillä ruuanlaitto- ja ompelukursseilla ja muulla toiminnalla. Avoin päiväkoti oli pakolaisille ja muille ulkomaalaisille myös tärkeä neuvonta -ja ohjauspaikka monien asioiden suhteen. Päiväkoti toimi eri kieli- ja kulttuuriryhmien kohtauspaikkana, jo ensimmäisen toimintakauden aikana päiväkodissa oli asiakkaina yli 10 eri kielen edustajia. Avoin päiväkoti tulee jatkossakin tekemään työtä kansainvälisyyskasvatuksen kanssa. (Vantaan kaupunginhallitus 1994: 79.)
Vuonna 1996 alussa Vantaan nuorisotoimi perusti alaisuuteensa nuorten työllisyysyksikön "Zetorin". Työllisyysyksikön tehtäviä olivat neuvonta, urasuunnitelmien selvitys ja työpajatoiminnan järjestäminen. Lisäksi Zetor järjesti kursseja ja koulutusta, tuki ja kannusti oppisopimiskoulutukseen sekä järjesti harjoittelupaikkoja yrityksiin ja tukityöpaikkoja kaupungin eri hallintokuntiin. Työllisyysyksikkö Zetorin kohderyhmänä olivat alle 25- vuotiaat vantaalaisnuoret. Nuoret olivat joko työttömiä, vailla ammatillista koulutusta, peruskoulunsa keskeyttäneitä tai heikon peruskoulutodistuksen saaneita tai maahanmuuttajia. (Jousila 1996: 69.)
Tikkurilan vanhassa silkkitehtaassa avattiin vuoden 1996 alussa kansainvälinen keskus Silkin Portti. Keskuksen tarkoituksena oli edesauttaa ulkomaalaisten työllistymismahdollisuuksia. Työllistymiskeinoina käytettiin esimerkiksi työosuuskuntien perustamista. (Jousila 1996: 10.) Maahanmuuttajille tarkoitettu toimintakeskus Silkin Portti järjesti yhteistyössä maahanmuuttajien yhteispalvelutoimiston kanssa infotilaisuuksia kerran lukukaudessa maahanmuuttajille. Silkin Portissa järjestettiin myös vapaa-ajan toimintaa. Eri järjestöillä ja maahanmuuttajaryhmillä oli mahdollisuus käyttää tilaa kokoontumistilana. (Vantaan kotouttamisohjelma 1999: 19.)
Maahanmuuttajaäitien ja -lasten kotoutumisen tukemisessa neuvolat ovat avainasemassa. Neuvolat toimivat yhteistyössä maahanmuuttajien yhteispalvelutoimiston, sosiaali- ja perhetyöntekijöiden, hammashuollon, ravitsemusterapeuttien, tartuntatautiyksikön, terveysasemien vastaanottohenkilöstön ja tarvittaessa erikoissairaanhoidon kanssa. Neuvolatoiminnan tavoitteena oli lisätä maahanmuuttajaperheisiin tehtäviä kotikäyntejä yhteistyössä yhteispalvelutoimiston ja/tai sosiaalitoimiston kanssa. (Vantaan kotouttamisohjelma 1999: 21.)
Tavoitteena päivähoidossa on, että jokaiselle maahanmuuttajalapselle tarjotaan vähintään osapäiväinen päivähoitopaikka viimeistään kahdeksi vuodeksi ennen oppioikeusiän alkamista. Tavoitteen lähtökohtana on, että jokaiselle maahanmuuttajalapselle annetaan tasavertaiset lähtökohdat ja kouluvalmiudet. Pääperiaatteena on ns. normaalisuusperiaate. Tavoitteena on tukea lapsen integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Maahanmuuttajalapset pyritään päivähoidossa sijoittamaan kieliryhmittäin. Yhdessä lapsiryhmässä on tällöin noin 3-5 samankielistä lasta. Koska maahanmuuttajien lasten määrät poikkeavat huomattavasti eri alueilla, ei kaikilla palvelualueilla ole käytännössä mahdollisuutta toteuttaa tätä periaatetta. Lisäksi perheet haluavat lapsensa yleensä lähinnä kotia sijaitsevaan päivähoitopaikkaan. Maahanmuuttajalasten päivähoitoon sijoittumisessa otetaan huomioon asioita kuten lapsen ikä, kehitystaso, ryhmän koko ja ikärakenne, samankielisten lasten määrä ryhmässä sekä erityistä hoitoa ja kasvatusta tarvitsevan lapsen kohdalla tarvittavat tukitoimenpiteet. (Vantaan kaupunginhallitus 1999.)
Myyrmäen maahanmuuttajalasten päivähoitoa kehitettiin vuonna 1990-luvun lopulla nimeämällä alueelle maahanmuuttajakoordinaattori ja etsimällä yhteistyössä lasten vanhempien kanssa toimivia ratkaisuja lapsiryhmiä muodostettaessa. Hakunilan alueella on vaadittu lisäresurssointia päivähoitoon, jotta alueen kaikille maahanmuuttajalapsille voitaisiin järjestää hoitopaikka. Maahanmuuttajalasten määrä on kasvanut alueella jatkuvasti. (Vantaan kaupunki 1999a: 46, 109, 119.) Toimintakaudella 1997- 1998 Länsimäen alueen Kuntopuiston päiväkodissa puolestaan toimi integroituja pienryhmiä maahanmuuttajalapsille. Ryhmiä oli päiväkodissa kaksi ja maahanmuuttajalapsille paikkoja oli yhteensä viisi. (Mäkelä & Tossavainen 1999: liite2.)
Syksystä 1998 lähtien on Vantaalla päivähoidossa noudatettu käytäntöä, jonka mukaan maahanmuuttajalapsi, jonka valmiudet suomenkielessä ovat heikot tai joka ei lainkaan osaa suomea, on päivähoidossa sijoitettu ns. kahden lapsen paikalle kuuden kuukauden ajaksi. Tämän jälkeen harkitaan kunkin lapsen kohdalla jatkossa tarvittavat tukitoimenpiteet. (Vantaan kaupunginhallitus 1999.)
Vanhempien halutessa hoitaa lapsensa kotona, on päivähoidossa pyritty järjestämään maahanmuuttajien lapsille koko- ja osapäivähoidon sijasta kerhotoimintaa tai muuta päivähoitotoimintaa. Toimintaa on järjestetty esimerkiksi asukaspuistojen yhteydessä. Kaikilla alueilla ei kuitenkaan ole pystyttä järjestämään riittävästi kevyempiä päivähoitomuotoja maahanmuuttajalapsille, mikäli kysyntä on ollut huomattavasti tarjontaa suurempaa. Tilannetta on kuitenkin pyritty parantamaan muun muassa laajentamalla kerho- ja avointa päivähoitotoimintaa, jota oli vuoden 1998 lopulla tarjolla jokaisella Vantaan palvelualueella. (Vantaan kaupunginhallitus 1999.)
Vuoden 1999 alussa Vantaalla oli ulkomaalaistaustaisia 0-6-vuotiaita lapsia hieman alle 800. Kunnan järjestämän päivähoidon piirissä heistä oli noin 400. Eniten maahanmuuttajien lapsia oli suhteessa palvelualueen kokoon Hakunilassa, jossa oli taustaltaan yli 20:tä eri kieltä edustavia lapsia. Sekä Hakunilan että Korso-Koivukylän palvelualueilla oli päiväkoteja joiden lapset osallistuivat lähikoulun äidinkielen opetukseen. Lisäksi alueiden esikouluikäisille oli joissakin tapauksissa järjestetty valmistavaa opetusta päivähoidon ja sivistystoimen yhteistyönä. (Vantaan kaupunginhallitus 1999.)
Hakunilassa, jossa ulkomaalaisten lasten määrä kasvoi jatkuvasti aloitettiin maahanmuuttajakuraattorikokeilu. Kokeilu kesti vuoden 1998 loppuun. Kokeilu helpotti koulun oppilashuoltoon kohdistuvia paineita huomattavalla tavalla. (Vantaan kaupunki 1999a: 109.)
Vuonna 1999 Hakunilassa, jossa maahanmuuttajalapsien määrä oli huomattavan suuri, ei resurssipulasta johtuen pystytty tarjoamaan kaikille lapsille heidän tarvitsemiaan palveluita. Esimerkiksi tiettyjen erityisryhmien palveluja, kuten somalilasten puheterapiaa, ei pystytty järjestämään ollenkaan. Somalilasten puheterapiaa ei voitu järjestää, koska somalinkieltä taitavaa puheterapeuttia ei ollut saatavilla ollenkaan. (Vantaan kaupunki 2000c: 113.)
Koulutus mielletään yhdeksi tärkeimmistä keinoista maahanmuuttajan integroitumisprosessissa yhteiskuntaan (Häyrinen 2000: 12). Maahanmuuttajien koulutuksesta vastaa kunnassa sivistystoimi. Sivistystoimen vastuulle voi kuulua muun muassa liikuntatoimi, kulttuuritoimi, nuorisotoimi, kirjastotoimi sekä suomen- ja ruotsinkielinen koulutus, kuten Vantaalla (Vantaan kotouttamisohjelma 1999: 22).
Kunnassa järjestetään esiopetusta niille 6-vuotiaille, jotka seuraavana vuonna aloittavat oppivelvollisuuskoulun. Kunnassa esiopetusta annetaan sekä päiväkodeissa että koulujen yhteydessä toimivilla esiluokilla. Suurin osa esiopetuksesta annetaan päiväkodeissa, jotka esiopetusta antaessaan toteuttavat päivähoidon koulutuspoliittista tehtävää (Sosiaali- ja terveysministeriö 1999). Päiväkodit kuuluvat kunnassa sosiaalitoimen alaisuuteen (Opetushallitus 2002).
Alunperin esiopetuksesta kunnassa on vastannut sosiaalitoimi, mutta koska esiopetusta on annettu päiväkotien lisäksi myös kouluissa, on vastuutahon määrittely ollut ajoittain ongelmallista. Maahanmuuttajalasten esiopetuksesta ja peruskouluun valmistavasta opetuksesta on yleensä vastannut sosiaali- ja sivistystoimi yhteistyössä. Vuoden 1992 maahanmuuttajien opetussuunnitelman perusteiden mukaan valmistava opetus toteuttaa osaltaan peruskoulun lakisääteistä kasvatus- ja opetustehtävää sekä peruskoulun opetussuunnitelmaa (Ikonen 1994: 81).
Kunta on velvollinen järjestämään myös perusopetusta kaikille kunnan alueella asuville lapsille. Kunnan kouluviranomaiset voivat järjestää kunnassa myös lukiokoulutusta, ammatillista koulutusta, ammattikorkeakouluopetusta ja aikuiskoulutusta. (Opetushallitus 2002.)
Kunnat ovat saaneet vuodesta 1996 lähtien ylimääräistä valtionavustusta kaikkien maahanmuuttajien opetukseen. Aiemmin avustusta maksettiin vain pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden opetukseen. (Häyrinen 2000:19.)
1990-luvulla maahanmuuttajille oli järjestetty erilaista valmentavaa koulutusta ammatillisiin opintoihin sekä työvoimakoulutuksena että opetushallinnon rahoittamina kokeiluina. Yhtenäistä linjaa ei kuitenkaan vielä ollut. Kun uusi ammatillisen koulutuksen laki ja asetukset tulivat voimaan vuoden 1999 alusta, oli mukana uusi koulutusmuoto: maahanmuuttajien ammatilliseen peruskoulutukseen valmistava koulutus. (Aunola & Haapala 2000: 50.)
Vuonna 1999 voimaan tulleen koululainsäädännön mukaan kaikki Suomessa pysyvästi asuvat (peruskouluikäiset) maahanmuuttajat ovat oppivelvollisia. Koululainsäädännön tärkein tavoite on, että jokainen oppivelvollinen suorittaa peruskoulutuksen täysimääräisesti ja saa päästötodistuksen. Lainsäädännössä maahanmuuttajien kielenopetukseen, valmistavaan opetukseen ja uskonnon opetukseen on kiinnitetty erityistä huomiota. (Rask 2001: 3.)
Vantaan kaupungin sivistystoimen vastuualueeseen kuuluivat 1990-luvulla liikuntatoimi, kulttuuritoimi, nuorisotoimi, kirjastotoimi sekä suomen- ja ruotsinkielinen koulutus (Vantaan kotouttamisohjelma 1999: 22). 1990-luvun alku oli sivistystoimelle pääasiallisesti tietojen keräämistä maahanmuuttajatyöstä. Tuolloin pyrittiin luomaan myös yhteyksiä ja erilaisia verkostoja työtahojen välille (Sarsama 2002).
1990-luvulla useassa koulussa Vantaalla oli jo maahanmuuttajaoppilaita. Vantaalla maahanmuuttajille tarjottaviin sivistyspalveluihin kuului esiopetus, peruskouluopetus, valmistava opetus, Suomi toisena kielenä- ja äidinkielen opetus, ammatillinen koulutus, uskonnon opetus, porttiarviointi sekä opetus avoimessa oppimiskeskuksessa ja lisäluokilla. (Häyrinen 2000: 59-62, tiedot perustuvat vuonna 1999 sivistystoimessa tehtyihin haastatteluihin ja saatuihin materiaaleihin).
Maahanmuuttajalapsen tullessa päivähoitoon hän oli aluksi puoli vuotta kahden lapsen paikalla. Lapsi oli usein täysin suomen kielen taidoton päiväkotiin tullessaan, joten pienempi ryhmäkoko takasi, että lapselle jäi alussa tarpeeksi aikaa. Myöhemmin lapsi jatkoi normaalissa ryhmässä tai erityispäiväkodissa tapauksesta riippuen. Esiopetuksessa tavoitteena oli toimia perheen ja lapsen kannalta parhaan lopputuloksen löytämiseksi. Esiopetuksen valmistavaa opetusta oli järjestetty yhteistyössä päiväkotien kanssa. Päiväkodeissa lapsille ei järjestetty erikseen omankielen opetusta, vaan lapset vierailivat ala-asteen valmistavan opetuksen ryhmissä. Kouluissa järjestettiin valmistavana opetuksena omankielistä esiopetusta maahanmuuttajalapsille venäjän, vietnamin, somalin ja osittain albaniankielellä. (Hautaniemi & Pitkänen 1996: 26-27, Häyrinen 2000: 60, tiedot perustuvat vuonna 1999 sivistystoimessa tehtyihin haastatteluihin ja saatuihin materiaaleihin.)
Somalilasten esiopetuskokeilu toteutettiin 01.02.1994 -31.05.1994. Kokeiluun otettiin 4-6-vuotiaita somalilapsia. Kokeilu toteutettiin Myyrilän avoimessa, Harmotien, Vehnätien, Metsikköpolun, Mikkolan ja Pallastunturin päiväkodeissa sekä Pallastunturin ja Uomarinteen koulujen esiopetuksessa. Kokeilua varten palkattiin kaksi somalinkielistä opettajaa sekä yksi päiväkotiavustaja. Toiminta-aika oli avoimissa päiväkodeissa 2-3 tuntia viikossa ja muissa päiväkodeissa 1-3 tuntia viikossa. Esiopetuskokeilun tärkein tavoite oli lapsen oman äidinkielen ylläpitäminen ja vahvistaminen sekä lapsen kulttuuri-identiteetin vahvistaminen. (Vuori- Tuompo 1994.)
1990-luvulla vastaanottovaiheen opetus laajeni nopeasti. Uusia ryhmiä perustettiin useita vuodessa, ja eri kielten ja kansallisuuksien määrä lisääntyi. Ryhmiin alettiin ottaa myös muut maahanmuuttajalapset kuin pakolaiset. Ajatuksena oli, että "kaikki lapset, jotka eivät osaa suomea, ovat samassa tilanteessa riippumatta siitä, mikä on heidän virallinen asemansa suomessa". (Korpela 1994: 133.) Esimerkiksi jo vuonna 1990 pakolaisoppilaiden äidinkielen opetusta peruskouluissa annettiin vietnamin (37 oppilasta), kiinan (8 oppilasta), espanjan (3 oppilasta) ja akanin (1 oppilas) kielessä. Paluu- ja muiden vieraskielisten oppilaiden kielitaidon ylläpitämiseksi järjestettiin englannin, saksan ja romanikielen opetusta. (Vantaan kaupunginhallitus 1991d, liite 1.1: 68.) Vuonna 1995 Vantaalla oli yhteensä jo noin 1 000 vieraskielistä koululaista. Lukumäärä oli huomattavasti suurempi kuin mitä väestörekisteristä ilmeni, sillä osa maahanmuuttajista ilmoitti väestörekisteriin äidinkielekseen suomen. (Hautaniemi & Pitkänen 1996: 26.)
Vantaalla sivistystoimen tavoitteena 1990-luvulla oli kokonaisvaltaisesti edesauttaa maahanmuuttajien mahdollisuuksia selviytyä suomalaisessa yhteiskunnassa. Tavoitteen saavuttamisen edellytyksenä oli koulutus ja ammatin saaminen. Oman äidinkielen osaaminen ja harjaannuttaminen oli olennaisen tärkeää integraatioprosessissa, jotta toimiva kaksikielisyys voitiin saavuttaa. Oman äidinkielen osaamista ja harjaantumista edistettiin vuosina 1996-1999 myös BACU-projektin avulla. (Häyrinen 2000: 60, tiedot perustuvat vuonna 1999 sivistystoimessa tehtyihin haastatteluihin ja saatuihin materiaaleihin.)
Kuitenkin vasta 1990-luvun loppupuolella maahanmuuttajaoppilaille on pystytty antamaan alkuvaiheen opetusta erikseen sekä ala- että yläasteen luokilla. Opetusta on voitu myös eriyttää paremmin. Uusia opetusmenetelmiä on kehitetty ja vähitellen koulun pakolaisoppilaista on tullut maahanmuuttajataustaisia oppilaita." Se oli tyypillistä koko tälle niinku 90-luvun alulle, et se oli semmosta hakemista niin opetusmenetelmien kuin kaiken muunkin suhteen. Integrointi oli esimerkiksi semmonen kysymys, joka oli hyvin vaikee, koko tätä maahanmuutto-opetusta ja pakolaisopetusta, niinku tavallaan pidettiin semmosena selvästi omana, et se oli omaa luokkaansa, oma alueensa, jolla ei kauheen paljon ollut tekemistä muun koulun kanssa. Et usein oli, tai ainakin joskus oli, hirveen vaikeeta saada oppilaita luokkiin integroitua." (Korpela 2002.)
Kaikki maahanmuuttajat, joiden suomen kielen taito ei ollut riittävä yleisopetuksessa selviytymiseen, sijoitettiin aluksi valmistavan opetuksen ryhmiin 1-3:ksi vuodeksi (Hautaniemi & Pitkänen 1996: 27). Valmistavalla luokalla opiskeltiin pääasiallisesti omaa äidinkieltä ja suomi kakkosta. Kun oppilas oli valmis siirtymään yleisopetukseen tehtiin hänelle henkilökohtainen opetussuunnitelma. Mikäli oppilaalla ei ollut valmiuksia selviytyä yleisopetuksessa esimerkiksi oppimisvaikeuksien vuoksi, voitiin harkita oppilaan siirtoa erityisopetukseen. (Häyrinen 2000: 60-61, tiedot perustuvat vuonna 1999 sivistystoimessa tehtyihin haastatteluihin ja saatuihin materiaaleihin.)
Eri kieliryhmille suunnatusta opetuksesta voidaan kertoa, että vuoden 1992 syksyllä Vantaan Viertolan kouluun perustettiin venäjän kielinen luokka (Pekkinen 1994). Vuonna 1995 Venäläisten, inkeriläisten ja virolaisten maahanmuuttajien opetus oli keskitetty yhdelle ala- ja yläasteelle. Ala- asteen koulussa annettiin luokkamuotoista venäjän kielistä opetusta 1-3 luokkalaisille kahtena päivänä viikossa ja 4-6 luokkalaisille yhtenä päivänä. Tukiopetusta annettiin myös venäjän ja viron kielellä samoin kuin viron ja venäjän kielen ylläpito-opetusta. Yhdellä ala-asteella annettiin myös vietnamin kielellä opetusta 1-4 luokkalaisille kahtena päivänä viikossa. Vietnaminkielistä esiopetusta puolestaan järjestettiin seuraavana vuonna koulunsa aloittaville lapsille. Samana vuonna Vantaalla oli myös kaksi somaliankielistä luokkaa. Toisen luokista oli määrä antaa kokeiluluonteisesti ala-asteen opetus kokonaan somalian kielellä. Somalialaiset olivat tuolloin suurin yksittäinen ryhmä niin päiväkoti- ikäisissä (161) kuin peruskouluikäisissäkin (166). (Hautaniemi & Pitkänen 1996: 26-27.)
Vantaalla eri yläasteilla on toiminut nuorten valmentavan opetuksen ryhmiä. Luokatonta yläastetta ollaan niin ikään kokeiltu esimerkiksi Jokirannan koulussa. Maahanmuuttajakymppi on puolestaan toiminut Peltolan yläasteella. (Hautaniemi & Pitkänen 1996: 27.)
Myös lukioissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa maahanmuuttajaoppilailla oli oikeus oman äidinkielen opetukseen sekä tukiopetukseen. Erityistä valmistavaa opetusta ei lukioihin ole järjestetty. Vantaan sivistystoimi on kuitenkin järjestänyt yhdessä Uudenmaan työvoimapiirin kanssa ja opetushallituksen kanssa nuorten maahanmuuttajien valmentavaa koulutusta. (Hautaniemi & Pitkänen 1996: 27.)
1990-luvun alussa Vantaalla oli pulaa maahanmuuttajien oman äidinkielen opettajista. Vantaalta puuttui opettajia, joilla olisi ollut pätevyys toimia oman äidinkielen opettajina. Vantaalla asui maahanmuuttajia, joilla saattoi olla kyllä opettajan pätevyys omassa maassaan, mutta ei kelpoisuutta toimia Suomessa. Pätevyyttä pystyi hakemaan opetusministeriöltä, mutta ehdot olivat tiukat ja prosessi pitkä. Kaupungilla ei useinkaan olisi ollut aikaa odottaa prosessin läpiviemiseen tarvittavaa aikaa. Tuolloin Vantaan kaupunki yhdessä Espoon ja Helsingin kanssa ryhtyi kouluttamaan ja niin sanotusti pätevöittämää oman äidinkielen opettajia. Ensimmäinen koulutus aloitettiin vuonna 1993 Heinolassa. Koulutus toteutettiin yhteistyönä opetushallituksen kanssa ja sen oli määrä kestää 2 ja ½ vuotta. Kurssin kustannuksista vastasivat kunnat yhdessä opetushallituksen kanssa. Seuraava ryhmä aloitti kouluttautumisensa heti seuraavana vuonna. Toimintaan tuli mukaan myös muita kuntia, joihin muutti ulkomaalaisia. (Sarsama 2002.)
Oman äidinkielen opetusta järjestettiin Vantaalla yhteensä 19 eri kielellä vuonna 1995 ja vuonna 1999 kieliä oli jo yli 30. Myös tukiopetusta järjestettiin niin suomen kuin oppilaan omalla äidinkielellä. Vantaan kouluissa maahanmuuttajat opiskelivat suomea toisena kielenä, mikäli he saivat opetusta omassa äidinkielessään. Oman äidinkielen opetusryhmä perustettiin peruskouluun tai lukioon, mikäli koulussa oli vähintään neljä samankielistä oppilasta. Opettajaksi pyrittiin aina hankkimaan mahdollisimman pätevä, syntyperäinen ja kieltä äidinkielenään puhuva opettaja. (Hautaniemi & Pitkänen 1996: 26-27, Häyrinen 2000: 61, tiedot perustuvat vuonna 1999 sivistystoimessa tehtyihin haastatteluihin ja saatuihin materiaaleihin.)
Oman uskontokunnan mukaista opetusta Vantaalla annettiin mikäli oppilaita oli vähintään kolme ja oppilaiden vanhemmat anoivat opetusta. Esimerkiksi vuonna 1999 Vantaalla annettiin luterilaista, islamilaista, katolista ja ortodoksista uskonnonopetusta. Kouluissa oli pyritty muutenkin joustaviin ratkaisuihin, jotta opetus- tai muut järjestelyt eivät loukkaisi kenenkään vakaumusta. Esimerkiksi oppilaalla oli oikeus erikoisruokavalioon, mikäli hänen uskonnollinen vakaumus sitä edellytti. (Häyrinen 2000: 61, tiedot perustuvat vuonna 1999 sivistystoimessa tehtyihin haastatteluihin ja saatuihin materiaaleihin.)
Peruskoulun loppuminen on usein maahanmuuttajille opiskelun yksi kompastuskivistä. Jatko-opetukseen siirtymisessä yritettiin panostaa niin, ettei pudokkaita olisi tullut. Vuonna 1999 Vantaalla oli kolme ammatillista oppilaitosta. Kaupunki maksoi oppilaitoksille korvauksia suomi toisena kielenä -opetuksesta pidettyjen tuntien mukaan. Ammatillisessa koulutuksessa olevia maahanmuuttajia pyrittiin tukemaan jatkuvasti yhä paremmin keinoin. Esimerkiksi syksyllä 1999 aloittivat toimintansa maahanmuuttajia ammatilliseen koulutukseen valmistavat ryhmät. Koulutus on Vantaan ammatillisen koulutuskeskuksen (VAKES) alaista toimintaa (Vantaan kotouttamisohjelma 1999: 22-23, Häyrinen 2000: 61, tiedot perustuvat vuonna 1999 sivistystoimessa tehtyihin haastatteluihin ja saatuihin materiaaleihin.)
Vantaan Hiekkaharjussa sijaitsevan, vuonna 1997 perustetun, Avoimen oppimiskeskuksen kohderyhmänä ovat Vantaalaiset 16-25-vuotiaat nuoret. Avoimen oppimiskeskuksen ideana on estää ja katkaista mahdollisesti jo peruskoulussa alkanut syrjäytyminen. Lisäluokan tarkoituksena on, että oppilas voi peruskoulun yhdeksännen luokan jälkeen opiskella juuri niitä aineita, jotka auttavat ja tukevat hänen siirtymistään lukioon tai ammattioppilaitokseen. Maahanmuuttajanuoret tarvitsevat usein muita nuoria enemmän tukea siirryttäessä peruskoulusta jatko-opintoihin. Avoimessa oppimiskeskuksessa maahanmuuttajia ohjataan opinnoissa. Ohjaajina toimivat opinto-ohjaajat sekä suomi toisena kielenä -opettajat. (Häyrinen 2000: 61, tiedot perustuvat vuonna 1999 sivistystoimessa tehtyihin haastatteluihin ja saatuihin materiaaleihin.)
1990-luvun lopulla Vantaan nuorten työpajoilla oli keskimäärin kymmenen nuorta pajaa kohden. Kahdessa pajassa, Arkkiruossa ja Arkkivaatteessa, oli puolet paikoista varattu maahanmuuttajille. Maahanmuuttajia oli myös muissa pajoissa. (Ahola 1999: 6.)
Vantaan kaupungin sivistystoimi on 01.08.1997 alkaen tukenut maahanmuuttajaoppilaita nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajan toiminnan avulla. Toiminnan tavoitteena on maahanmuuttajanuorten syrjäytymisen ehkäisy sekä syrjäytyneiden nuorten tukeminen, ohjaus ja kotouttaminen suomalaiseen yhteiskuntaan. Toimintaan on palkattu oppisopimuksella viisi työntekijää, joista kahdella on maahanmuuttajatausta. Työntekijät toimivat Avoimessa oppimiskeskuksessa, Länsimäen koulussa ja Havukosken yläasteella. (Reiman 1999: 9-10.)
Maahanmuuttajaopetuksessa on toimittu yhteistyössä vantaalaisten ammattioppilaitosten kanssa. Lukuvuoden 1996 aikana myös ammattioppilaitoksissa annettiin suomen kielen opetusta ja tukiopetusta opetushallituksen rahoituksella. Työvoimapoliittisena koulutuksena nuorille maahanmuuttajille tarjottiin suomi toisena kielenä -koulutusta, ammattiopintoihin valmentavaa koulutusta ja peruskoulua täydentävää koulutusta. (Vantaan kaupunginhallitus 1997b.)
Vantaalla on järjestetty siis myös työvoimapoliittista koulutusta maahanmuuttajille. Sivistystoimen ammattioppilaitoksissa on esimerkiksi ollut erilaisia toisen asteen opintoihin suuntautuneita opetusryhmiä. Niiden lisäksi Vantaan sivistystoimi on järjestänyt oppisopimuskoulutusta maahanmuuttajille koulunkäyntiavustajiksi. (Hautaniemi & Pitkänen 1996: 27.) Oppisopimustoimisto aloitti yhteistyön nuorten työpajojen, työvoimatoimiston ja maahanmuuttajaopetuksen kanssa vuonna 1995 (Vantaan kaupunginhallitus 1996).
Uusi ja nopeasti lisääntynyt maahanmuuttajille suunnattu kurssimuoto oli 1990-luvulla niin sanotut naisten kurssit, joita kokeiltiin ensimmäisen kerran vuonna 1994. Kursseja järjestettiin aluksi kaksi, yksi Espoossa ja toinen Vantaalla. Naisten kurssien kehittämistyö käynnistyi Helsingin työvoimatoimiston pakolaisneuvojan aloitteesta, kun todettiin, että perinteinen maahanmuuttajakoulutus ei vastannut pakolaisnaisten tarpeita eikä elämäntilannetta. Naisten kurssien tavoitteena oli antaa valmiuksia niihin arkipäivän tilanteisiin, joihin pakolaisnaiset omassa elämässään törmäävät. Kursseilla opiskeltiin muun muassa suomen kieltä, ompelua, ruuanlaittoa ja tutustuttiin suomalaiseen yhteiskuntaan. (Hautaniemi & Pitkänen 1996: 20.) Maahanmuuttajanaisille suunnatuista kursseista yksi oli somaliäitien aktivointikurssi. Kurssi sisälsi suomenkielen opetusta, ompelemista ja ruuanlaittoa. Kurssista vastasi Ammatti-instituutti. Kurssi järjestettiin Myyrilän avoimessa päiväkodissa, jossa toimi samanaikaisesti myös aiemmin mainittu somalilasten esiopetuskokeilu. Alle esikouluikäisiä varten palkattiin velvoitetyöllistetty, joka vastasi maahanmuuttajanaisten pienten lasten hoidosta kurssin aikana. (Vuori-Tuompo 1994.) Myöhemmin kursseja on järjestetty kansainvälisessä keskuksessa Silkin portissa, jossa naisille on järjestetty esimerkiksi suomen ja somalian kielen opetusta, englannin kielen kurssi, luku- ja kirjoitustaidon kurssi, äiti- lapsipiirejä, keskusteluryhmiä sekä nais- ja käsityöprojekteja. (Pakolais- ja siirtolaisasiain neuvottelukunta 1997: 43.)
Vantaan aikuisopisto muodostuu aikuislukiosta ja työväenopistosta. Suurin osa aikuisopiston maahanmuuttajakoulutuksesta on järjestetty työvoimapoliittisena koulutuksena. Työvoimapoliittisessa koulutuksessa työvoimatoimisto ostaa koulutuksen ja valitsee opiskelijat. (Vantaan kotouttamisohjelma 1999: 23.) Perinteisen kuntalaisille suuntautuneen koulutustarjonnan ohella Vantaan aikuisopisto on myynyt koulutuspaketteja vantaalaisille yrityksille ja työvoimahallinnolle sekä järjestänyt opetusta maahanmuuttajille (Vantaan kaupunginhallitus 1997a).
Vantaan ammatillisessa koulutuskeskuksessa (VAKES) toimii kolmivuotinen kokkikoulu. Se on pääasiallisesti tarkoitettu Suomessa asuville maahanmuuttajille. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole valmentava koulutus. Kokkikoulutusta järjestettiin aluksi viisi kurssia työvoimapoliittisena koulutuksena. Vuonna 1999 Opetushallitus antoi Vantaan ammatilliselle koulutuskeskukselle luvan järjestää maahanmuuttajille jatkuva koulutus, jonka opetuskielenä on englanti. Kokkikoulutus on laajuudeltaan 120 opintoviikkoa ja aloituspaikkoja koulutukseen on 16. Oppilaat tulevat pääasiassa eteläisestä Suomesta. Koulutus on ainoa lajiaan Suomessa. (Hyötynen 2001: 54.)
1990-luvulla käynnistyi vähitellen myös opettajien kouluttaminen ja kouluttautuminen maahanmuuttajatyöhön. Vantaan maahanmuuttajakoordinaattori Helena Korpelan (2002) mukaan opetuspuolella ryhdyttiin kouluttautumaan sitä mukaan kun maahanmuuttajien parissa työskenteleviä tuli lisää. Koska tietoa maahanmuuttajatyöstä oli tuolloin vielä vähän ja oli koulutustyöhön ryhdyttävä niiden jotka siitä edes jotakin tiesivät. Koulutuksen lisääntyessä ryhdyttiin antamaan tiedostusta myös niille kouluille, joihin oli vasta tulossa maahanmuuttajaoppilaita. Korpela kertoo "Meit oli kourallinen siin vaiheessa. Me oltiin paljon itsekin koulutettu. Jouduttiin aika niinku vähällä omalla koulutuksella sitte kouluttamaan muita. Ja toisaalta myöskin sitten kouluja ryhdyttiin myös vähän paremmin valmistamaan, mut se oli edelleenkin, kyl se on vuosia, vuosia ollu aika heikkoa se koulujen, varsinkin se etukäteisvalmistaminen." (Korpela 2002.)
Projektit ovat 1990-luvulla täydentäneet kunnan puutteellisia palveluita. Projekteissa on myös päästy kokeilemaan ja kehittämään erilaisia palveluita kuntalaisille ja myös maahanmuuttajille. Vantaalla on ollut 1990-luvulla sekä omia projekteja että muiden kanssa yhteistyössä toteutettavia hankkeita. Suomen liittyminen Euroopan Unioniin 1990-luvun puolivälissä mahdollisti myös EU:n tuella toteutettavien projektien käynnistymisen.
1990-luvun puolivälissä toteutettiin Vantaalla Monikulttuurisuusprojekti, joka oli ensimmäinen projekti, jonka kohderyhmänä olivat maahanmuuttajat. Projektin tarkoituksena oli edesauttaa pakolaisten ja paluumuuttajien integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Projektin aikana, helmikuussa vuonna 1995, perustettiin Vantaan Monikulttuuriyhdistys Portti ry. Portti ry:n ajatuksena oli, että yhdistys voisi tuottaa sellaisia palveluita tai toimintaa, jotka työllistäisivät maahanmuuttajia. Sääntöjen mukaan sen tarkoituksena on edistää maahanmuuttajien integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Yhdistys on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton. Yhdistyksen toimintaa johdettiin alkuvaiheessa pääosin virkamies voimin, toiminnassa oli kuitenkin mukana myös maahanmuuttajia. Reimanin (2002) mukaan yhdistyksen toiminta oli uuden tasoista työtä, yhteistyötä järjestön ja viranomaisten välillä. Samoihin aikoihin yhdistys sai käyttöönsä Silkin Portin toimitilan. Myöhemmin toimitila siirtyi Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimiston alaisuuteen. Toimitilasta oli tarkoitus kehittää Vantaalle monikulttuurinen toimintapiste, mutta kaupunki ei ole koskaan osoittanut toimitilalle sellaisia resursseja, että tämä olisi ollut mahdollista. Toimitila oli aluksi kokonaan Monikulttuuriyhdistys Portti ry:n tilana, sen jälkeen se on toiminut Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimiston tilana, jossa on muun muassa järjestetty maahanmuuttajille info-kursseja. Myöhemmin se on ollut myös eri järjestöjen käytettävissä. (Reiman 2002, Vantaan Monikulttuuriyhdistys Portti ry. 1997.)
Pääkaupunkiseudulla toimi vuosina 1995-1997 Maahanmuuttajien työ- ja koulutusprojekti. Projekti sai alkunsa pääkaupunkiseudun maahanmuuttajatilanteesta ja maahanmuuttajien aikuiskoulutuksen kehittämistarpeista. Projektilla oli kolme päätavoitetta:1) rakentaa maahanmuuttajille yksilöllisiä polkuja koulutukseen tai työelämään 2) kehittää maahanmuuttajakoulutuksen menetelmiä ja luoda uusia koulutuskokonaisuuksia, joissa on huomioitu työelämän tarpeet 3) rakentaa maahanmuuttajakoulutusta järjestävien tahojen ja maahanmuuttaja-asioita hoitavien viranomaistahojen välille verkosto. Kolmivuotisessa hankkeessa kehitettiin ja kokeiltiin seuraavia toimenpiteitä: alkukartoitusta, suomen kielen tasojärjestelmää ja ammatillisia kursseja, työharjoittelua ja tukityötä sekä näiden yhdistelmiä maahanmuuttajien polkuina työelämään. Kehittämishankkeen tueksi rakennettiin verkosto, johon kuului maahanmuuttajatyötä tekeviä viranomaisia, oppilaitoksia ja maahanmuuttajajärjestöjä. Kaikkiaan hankkeeseen osallistui kolmen vuoden aikana noin 2 100 henkilöä, joista suurin osa osallistui alkukartoitukseen ja/tai suomen kielen kurssille ja huomattavasti pienempi määrä ammatilliseen koulutukseen. Projektin kenties pysyvin seuraus oli suomen kielen tasojärjestelmän käyttöönotto. (Pitkänen 1999: 7-10, 56.)
Ehjä ry. toteutti vuosina 1996-1999 yhteistyössä Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupunkien, Uudenmaan TE -keskuksen ja työministeriön kanssa maahanmuuttajanuorten tukiasumisprojektia. Tukiasumisprojektin tarkoituksena oli tukea maahanmuuttajanuorten kotoutumista ja itsenäistä selviytymistä, oman kulttuurin ylläpitämistä, kehittää tukiasumispalveluja ja kouluttaa tukihenkilöitä maahanmuuttajatyöhön. Tukiasumisprojektin kohderyhmänä olivat vastaanottokeskuksesta, perheryhmäkodista, sijaishuollosta tai kotoa itsenäiseen asumiseen siirtyvät ja tukea tarvitsevat maahanmuuttajanuoret. Tukiasuntoja oli marraskuussa 1999 Helsingin ja Espoon alueilla, yhteensä yhdeksälle nuorelle. (Reiman 1999: 23- 24.) Vuodesta 2000 toiminta on ollut osa Ehjä ry:n varsinaista toimintaa. Vuonna 2002 Ehjä ry:n Vantaan asuinyhteisössä on paikka neljälle nuorelle, asunnot ovat Vantaan kaupungin vuokra-asuntoja. Vantaan asuinyhteisön yhteistyökumppanina toimii Vantaan kaupunki. (Ehjä ry 2002.)
Vuonna 1996 sosiaali- ja terveysministeriön pakolaistoimisto teki aloitteen Vantaan sosiaali- ja terveysvirastolle maahanmuuttajien integraatiokokeilusta, jolla pyrittäisiin löytämään uusia ratkaisuja maahanmuuttajien integroitumiseksi suomalaiseen yhteiskuntaan. Maahanmuuttajien integraatiokokeilu käynnistyi Vantaalla syksyllä 1996. Kokeilu oli ensimmäinen Suomessa toteutettu maahanmuuttajien kotoutumishanke. Kokeilun tarkoituksena oli aktiivisesti estää maahanmuuttajien yhteiskunnasta syrjäytymistä ja lisätä heidän omatoimisuuttaan. Keinoina käytettiin muun muassa integraatiosuunnitelmaa, integraatiorahaa ja infotilaisuuksia. Mukana kokeilussa olivat Kansaneläkelaitoksen Vantaan paikallistoimisto, Vantaan työvoimatoimisto, Vantaan maistraatti, Vantaan nimismiespiiri, Vantaan verovirasto, Vantaan kaupungin sivistystoimi sekä Vantaan maahanmuuttajien yhteispalvelutoimisto. Integraatiokokeilun tavoitteena oli myös etsiä uusia työmenetelmiä ja ratkaisuja, jotka tukisivat maahanmuuttajien selviytymistä. Pyrkimyksenä oli lisätä maahanmuuttajien omaa vastuuta. Integraatiokokeilun kohderyhmänä olivat alle 55-vuotiaat 01.09.1996 - 31.12.1997 vastaanottokeskuksista tai perheenyhdistämisenä vastaanotetut pakolaiset, kiintiöpakolaiset sekä paluumuuttajat. Merkittävänä seikkana voidaan todeta kokeilun tulosten laajempi hyväksikäyttö valtakunnallisesti. Vantaan integraatiokokeilun tuloksia hyödynnettiin valmisteltaessa vuonna 1999 voimaan tullutta Kotouttamislakia. (Lehikoinen & Penttinen 1998: 1, 20, 21, 23.) Integraatiokokeilun tuloksia hyödynnettiin myös laadittaessa Vantaan Kotouttamisohjelmaa.
Integraatiokokeilun kuluessa Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimistossa kehitettiin maahanmuuttajille suunnattu info-sarja, jonka tarkoituksena oli antaa maahanmuuttajille perustiedot suomalaisen yhteiskunnan toimintatavoista. Integraatiokokeilun piirissä oli Reimanin (2002) mukaan pääsääntöisesti inkerinsuomalaisia paluumuuttajia, joten aluksi infosarjatkin oli suunnattu lähinnä heille. Infosarjoja oli kaksi kertaa viikossa Silkin Portin toimitilassa ja myös venäjän kielinen tulkki oli paikalla. Luennoitsijat info-kurssilla olivat pääasiassa Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimiston kanssa yhteispalvelusopimuksen solmineista paikoista. Näin toteutettuna info-kurssien kustannukset jäivät hyvin pieniksi. Reiman (2002) korostaakin yhteispalvelusopimuksen ja -rakenteen merkitystä uuden työmuodon kehittämisessä. Info-sarjoja on kehitetty jatkuvasti ja toiminta on jäänyt pysyväksi toimintamuodoksi maahanmuuttajatyössä Vantaalla. (Reiman 2002.)
Integraatiokokeilussa mukana oli myös Laurea-ammattikorkeakoulu (entinen Espoon- Vantaan ammattikorkeakoulu). Mukana olon tuloksena syntyi kolme erilaista opinnäytetyötä kokeilusta. Opinnäytetyöt olivat vuonna 1995 ilmestynyt Ollakko vaiko eikö olla? vuonna 1996 ilmestynyt "Väliaikaista kaikki on vaan..." sekä vuonna 1998 ilmestyny Kotoudunko Suomeen, Vantaalle?
Opettajille suunnattu EU-projekti "Bilingual Assessment and Curriculum Development" (BACU) toteutettiin vuosina 1996-1999. Projektiin osallistuivat Suomen lisäksi Englanti, Ruotsi, ja Tanska. Suomesta hankkeessa olivat mukana pääkaupunkiseudun kunnat Espoo, Helsinki ja Vantaa. (Vantaan kaupunki 1999b:2.) Suomessa projektin koordinaattorina toimi Vantaan sivistystoimi. Projektia rahoitti EU:n Sokrates-rahoitus. (Reiman 1999: 4.)
Projektin lähtökohtana oli maahanmuuttajalasten opetuksen suunnittelun ja oppimistavoitteiden arvioinnin yhdenmukaistaminen ja helpottaminen. Kaksikielisen arvioinnin ja opetussuunnitelman kehittämisprojektin tavoitteena oli kaksikielisen arviointimateriaalin kehittäminen eri kouluasteilla opiskeleville kaksikielisille oppilaille, arvioinnin avulla laadittavien henkilökohtaisten opinto-ohjelmien kehittäminen sekä yhteistyön kehittäminen kotimaisten ja ulkomaisten yhteistyökumppanien välillä. Hankkeen yleisinä tavoitteina olivat valtakielen ja vähemmistökielen tasavertaisuuden, valtaväestön ja vähemmistöjen välisen vuorovaikutuksen sekä suvaitsevaisuuden lisääminen kouluissa. Vantaalla opettajista muodostunut ryhmä pohti yhdessä koulupsykologin kanssa projektin lähtökohtia. Vantaan työ laajeni yhteistyöksi Espoon ja Helsingin kanssa. Projektin aikana valmistui arviointipaketit "Portti" ja "Portaita eri kieliin", niin sanotut porttiarviot esi- ja alkuopetusta, ala-astetta, yläastetta ja yläasteen jälkeisiä opintoja varten. Porttikokeen tarkoitus on arvioida oppilaan keskeisiä tietoja ja taitoja sekä suomen kielen osaamista. Arvioinnin tarkoituksena on auttaa lasta , jotta löydettäisiin juuri hänelle sopivin koulutie. (Häyrinen 2000: 61, tiedot perustuvat vuonna 1999 sivistystoimessa tehtyihin haastatteluihin ja saatuihin materiaaleihin, Reiman 1999: 4, Vantaan kaupunki 1999b:2.) "Ja sillon kun meillä oli tää BACU -projekti, niin siinä meidän psykologit teki myöskin tämmösen psykologisen arviointipaketin ja sitä on saanut myöskin meiltä sitten ostaa." sanoo Sarsama (2002) Vantaan sivistystoimesta.
Vantaan kaupungin Urban -hankkeen alla toimi maahanmuuttajaprojekti Koivukylässä. Projektin tavoitteina oli kotouttaminen, jatko-opintojen hankkiminen nuorille, perheen tukeminen ennaltaehkäisevän työn kautta, työharjoittelupaikkojen järjestäminen ja työn hakemisessa tukeminen. Mukana toiminnassa oli noin 70 nuorta. Projektin puitteissa järjestettiin esimerkiksi pienryhmätoimintaa tytöille, kerhotoimintaa, retkiä ja leiritoimintaa. Koivukylän Kirnussa avattiin kansainvälinen naisten kahvila. Naisten kahvilan toiminnalla pyrittiin tukemaan koko perheen jaksamista. (Reiman 1999: 18.)
Urban -hankkeen Sosiaalinen kehittäminen ja syrjäytymisen torjuminen -ohjelma toteutettiin vuosina 1997-1999. Ohjelman tavoitteena oli parantaa kohdealueiden sosiaalista toimivuutta ja vähentää suurta muuttoliikettä ja syrjäytymisriskejä. Erityisesti huomiota kiinnitettiin maahanmuuttajien, lasten ja naisten sekä vanhusten elinolojen parantamiseen sekä yhteiskunnasta jo monin tavoin syrjäytyneiden kuten päihdeongelmaisten integroimiseen. Palveluiden kehittämisessä tavoitteena oli sellaisten uusien toimintatapojen oppiminen, joilla tunnistettaisiin uudet palvelutarpeet, vastattaisiin tarpeitten muutoksiin sekä koottaisiin ja yhteen sovitettaisiin kaupunkien, niiden eri hallintokuntien, järjestöjen ja yksityisten henkilöiden työpanosta. Tavoitteena oli myös asukaslähtöisempien työtapojen omaksuminen kaupunkien palveluissa. Yksi Urban -projektin tavoitteista oli paikalliskulttuurin kehittäminen. Sitä pyrittiin kehittämään nostamalla esiin alueiden ja yhteisöjen vahvuuksia sekä monikulttuurisuutta. Projektissa tuettiin alueiden kulttuuri- ja liikuntatyötä sekä asukkaiden itsenäistä yhteistoimintaa ja aloitteellisuutta. (Helsingin ja Vantaan Urban -ohjelma 1997-1999: 28.)
01.04.1998 käynnistyi ESR:n (Euroopan sosiaalirahasto) rahoittama Paluumuuttajien kotoutuminen Vantaalle -projekti (PAMU). Projekti toteutettiin yhteistyössä Vantaan kaupungin maahanmuuttajien yhteispalvelutoimiston, työvoimatoimiston, Vantaan Aikuisopiston, Kelan, SPR:n ja Vantaan seurakuntayhtymän kanssa. Projektin tavoitteena oli luoda ja kokeilla uusia toimintamalleja maahanmuuttajien kotoutumisprosessin tukemiseksi. Tarkoituksena oli projektin pohjalta luoda Vantaan oma malli paluumuuttajien vastaanottoon. Projektin kohderyhmänä olivat entisen Neuvostoliiton alueelta vuosina 1997-1999 Vantaalle muuttaneet paluumuuttajat, noin 300 henkilöä. Mukana projektissa oli myös 27 paluumuuttajanuorta. Nuorten työllistämiseksi tehtiin kiinteää yhteistyötä esimerkiksi nuorisotoimen työpajojen sekä työvoimatoimiston ammatinvalinnanohjauksen kanssa. Projekti loppui 31.05.2001. (Reiman 1999: 13, Vantaan kaupunki 1999a: 90, Wallius 2001: 2.)
Maahanmuuttajien aikuiskoulutus oli 1990-luvulla suppeaa. Vähitellen kuitenkin nähtiin koulutuksen merkitys myös suhteessa muuhun toimintaan. Projektien, kuten PAMU:n ja Integraatiokokeilun myötä saatiin kunnan maahanmuuttajien parissa työskenteleviä saman katon alle, jolloin moniammatillinen tiimityö maahanmuuttajatyössä alkoi kehittyä, ja sen merkitys huomattiin. Eri viranomaistahojen yhteistyö Vantaalla sai näin alkunsa.
Suomen liittyminen EU:iin mahdollisti Euroopan sosiaalirahaston tukemien projektien käynnistymisen Suomessa. Suomen ensimmäinen rahastokausi oli vuosina 1995-1999. Tällöin Suomi sai ESR:lta eri projektien toteutukseen noin 3,5 miljardia markkaa. Ensimmäisenä ohjelmakautena käynnistyi noin 4200 projektia, joihin osallistui noin 650 000 henkilöä. Euroopan sosiaalirahaston tavoitteena on auttaa jäsenmaita työttömyyden torjunnassa, edistää työntekijöiden ammattitaitoa sekä tukea työvoiman ja yritysten osaamista. Suomessa ESR:n vastuuviranomaisena toimii työministeriö. (ESR 2002a, ESR 2002b.)
Vuonna 1998 Vantaan kaupungin Avoimessa oppimiskeskuksessa aloitettiin yhteistyöprojekti "Viro-Venäjä". Yhteistyökumppaneina olivat Vantaan Havukosken koulu, virolainen Lihulan koulu ja viipurilainen Koulu nro 11. Yhteistyön tavoitteena oli tuottaa suomen kielen verkko-opiskeluun soveltuvaa materiaalia. Tavoitteena oli myös antaa mahdollisuus oppilaitosvierailujen avulla opettajille ja opiskelijoille tutustua toistensa opiskeluun ja kulttuuriin. Hankkeessa oli mukana niin suomalaisia kuin maahanmuuttajaoppilaitakin. (Reiman 1999: 12.)
Vuosina 1998-2000 Itä-Vantaan aikuislukio oli mukana EU:n Sokrates- rahoituksella toteutetussa DAIM (Develop New Methods in Languagelearning for Adult Immigrants) projektissa. Suomen lisäksi projektissa mukana olivat Ruotsi, Saksa ja Hollanti. (DAIM 2002.) Projektin tavoitteena oli kehittää suomea, ruotsia tai saksaa toisena kielenä sekä englantia kolmantena kielenä opiskelevien aikuisten maahanmuuttajien kieltenopetusta. Projektin tavoitteena oli myös löytää erilaisia menetelmiä, joiden avulla opiskelijat voivat itse ottaa vastuuta oppimisestaan sekä vaikuttaa opetukseen ja omaan oppimiseensa. Projekti oli suunnattu aikuisille maahanmuuttajaopiskelijoille sekä heidän opettajillelleen projektiin osallistuneissa oppilaitoksissa. (Dincay 2002.)
Vantaan nuorisopalvelujen työllistämisyksikkö Zetor toteutti vantaalaisille 17-24-vuotiaille, vailla ammatillista koulutusta oleville nuorille ESR- rahoitteista Elämän eväät -projektia. Erityisenä kohderyhmänä projektissa olivat peruskoulun keskeyttäneet sekä maahanmuuttajanuoret. Elämän-eväät projektin tavoitteena oli syrjäytymisen ehkäisy, nuorten sosiaalisten taitojen ja elämänhallinnan lisääminen, työelämään ja opiskeluun liittyvien tietojen ja taitojen oppiminen, kestävän kehityksen periaatteiden omaksuminen, terveiden elämäntapojen edistäminen, käden taitojen lisääminen, esteettisten arvojen kunnioittaminen ja monikulttuurisuus. Projektin pääajatuksena oli, että nuoret valitaan kuuden kuukauden työpajajaksolle yhteistyössä työvoimatoimiston kanssa. Pajajakso oli työharjoittelua. Pajajakson aikana nuori pystyi parantamaan peruskoulun arvosanoja tai suorittamaan kesken jääneen peruskoulun loppuun. Keskeinen tavoite oli motivoida nuoria jatkokoulutukseen. (Reiman 1999: 5-6.)
Vantaan avoin oppimiskeskus osallistui italialaisen Cospe-organisaation EU:n Sokrates-rahoituksella tuotettavaan Cospe Me Too-hankkeeseen. Hankkeen tavoitteena oli multimediamateriaalin tuottaminen maahanmuuttajien opetukseen. Hankkeen kohderyhmänä olivat avoimessa oppimiskeskuksessa opiskelevat nuoret maahanmuuttajat eli noin 60 opiskelijaa. (Reiman 1999: 5.)
Vantaan Länsimäessä oli vuonna 1999 asukasprojekti. Projekti jakautui eri osa-alueisiin kuten nuorisotyön kehittämiseen, päihdetyön, kiinteistönhuollon, yhdyskuntatyön ja maahanmuuttajien kotouttamiseen liittyviin työryhmiin. (Vantaan kaupunki 2000d: liite 16.)
Vantaalla Havukosken koulu aloitti keväällä 1999 yhteistyöprojektin hanoilaisen yläasteen koulun kanssa. Tämän niin sanotun Vietnam-projektin kohderyhmänä olivat Havukosken koulun erään seitsemännen luokan oppilaat ja osa vietnamilaisen koulun oppilaista. Projektin tavoitteena oli suvaitsevaisuuden ja kansainvälisen vuorovaikutuksen lisääminen sekä kehitysmaiden olojen tuntemuksen lisääminen. Kesällä 1999 Havukosken koulun vietnamin kielen opettaja vieraili Hanoissa luomassa kontakteja paikalliseen kasvatustieteelliseen instituuttiin. Samalla hän kartoitti jatkoyhteistyömahdollisuuksia vietnamilaisen koulun kanssa. Projektin edetessä tarkoituksena oli kutsua vietnamilaisesta yhteistyökoulusta opettaja- ja oppilasryhmä tutustumaan suomalaiseen kouluun. Projektin päätteeksi oli tarkoitus, että projektiin osallistuneet suomalaiset opiskelijat matkustaisivat vierailulle vietnamilaiseen yhteistyökouluun. (Reiman 1999: 27.)
Vantaan sivistystoimi toimi yhteistyössä Helsingin opetusviraston, Helsingin yliopiston sekä Vantaa täydennyskoulutuslaitoksen kanssa Kohti suvaitsevaa koulua -hankkeessa. Hankkeen puitteissa toteutettiin opettajien täydennyskoulutusta, pidettiin yhteiskokouksia sekä julkaistiin aiheeseen liittyvää materiaalia. Hankkeen yhteydessä ilmestyi englanninkielinen kirjasarja, jossa käsitellään monikulttuurisuuden näkökulmasta kielen oppimista, opettajien ammatillista kehittymistä ja monikulttuurista luokkahuonetta. Tätä materiaalia voi tiedustella Vantaan sivistystoimesta. (Reiman 1999: 26.)
Hakunilassa käynnistyi vuoden 1999 alussa maahanmuuttajaperheiden kotouttamisprojekti yhdessä nuoriso- ja sosiaalitoimen, asukastoimikunnan sekä VAV Asunnot Oy:n kanssa. Työntekijöinä projektissa oli aluenuorisosihteeri, sosiaalityöntekijä ja nuoriso-ohjaaja, projekti toteutettiin Hakunilantie 58:ssa. Maahanmuuttajien kotoutumista tuettiin yhteisötyön menetelmin. Työskentelyn tavoitteena oli saada Hakunilantie 58:n maahanmuuttajaperheet osallistumaan yhdessä muiden talon asukkaiden kanssa lasten ja nuorten yhteiseen kasvatukseen luomalla edellytyksiä kerho- ja asukastoiminnan järjestämiselle. Lisäksi tavoitteena oli ohjata kiinteistöyhtiön lapsia ja nuoria alueella ennestään toimivien urheilu- ja harrastusseurojen sekä kaupungin tarjoamien palvelujen piiriin. (Vantaan kaupunki 2000c: 114, Vantaan kaupunki 2000d, liite 17.)
2000-luvulla on pyritty siihen, että varsinaista eriytettyä maahanmuuttajatyötä ei alkuvaiheenpalveluiden jälkeen olisi, vaan kaikilla kunnan toimialoilla olisi valmiudet palvella eri kieli- ja kulttuuriryhmistä tulevia asiakkaita. Maahanmuuttajille annettavat erityispalvelut koskisivat vain vastaanottovaihetta. 2000-luvulla ei enää puhuta niinkään maahanmuuttajista vaan eri kieli- ja kulttuuriryhmistä tulevista asiakkaista, joihin maahanmuuttajatkin osana kuuluvat. (Korpela 2002.)
Turvapaikanhakijoiden tulo Suomeen on jatkunut myös 2000-luvulla. Esimerkiksi vuonna 2001 turvapaikkaa haki 1 651 henkilöä. Suurimmat ryhmät tulivat Venäjältä (289), Ukrainasta (138), Irakista (103), Jugoslavian liittotasavallasta (98) ja Turkista (94). (Suomen pakolaisapu 2002b.)
Olennainen muutos mitä maahanmuuttajatyössä on 2000-luvulla tapahtunut, on Helena Korpelan mukaan työn kuvan laajeneminen. Sinä aikana kun Helena Korpela on työskennellyt maahanmuuttajien parissa, ovat maahanmuuttaja- asiat kunnassa muuttuneet hänen mukaansa paljon. Monikulttuurisuudesta on tullut asia joka koskee kaikkea työtä kunnassa. (Korpela 2002.)
Alkuvaiheessa maahanmuuttajat tarvitsevat kuitenkin edelleen ohjausta ja neuvontaa. Tukitoimien määrän tarve vaihtelee yksilöllisesti. Lähes kaikki työ, mitä maahanmuuttajien parissa on 1990-luvulla toteutettu, jatkuu myös 2000-luvulla. Maahanmuuttajatyötä on kuitenkin pyritty kehittämään erilaisissa hankkeissa. Erilaiset projektit ovat myös tuoneet helpotusta kuntien resurssipulaan. Projekteja on toteutettu sekä pienimuotoisina kehittämishankkeina että laajoina EU-rahoitteisina projekteina.
Normaalipalveluissa tulkkien käytön merkitys on korostunut. Sosiaali- ja terveystoimessa tulkin käyttö on jo vakiintunutta toimintaa, mutta tietojemme mukaan vielä 2000-luvun alussa ei maahanmuuttajalle, joka oli ollut yli vuoden Suomessa, ollut saatavissa tulkkia työvoimapalveluihin.
Pakolais- ja maahanmuuttoasioita hoitavat Suomessa useat viranomaiset. Valtiotasolla maahanmuuttoasioiden hallinto jakautuu Suomessa yhteensä seitsemän eri ministeriön alle. Maahanmuuttoasioita hallinnoivat ministeriöt ovat ulkoasiainministeriö, sisäasiainministeriö, työministeriö, opetusministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö, oikeusministeriö ja ympäristöministeriö. (Työministeriö 2002.)
Ulkoasiainministeriö hoitaa kansainvälisen yhteistyön koordinoinnin. Lisäksi se vastaa kansainvälisistä sopimuksista sekä viisumipolitiikasta. Ulkoasiainministeriön alaisuudessa toimivat suurlähetystöt ja konsulaatit myöntävät oleskelu- ja työluvat sekä viisumit ulkomailla. Sisäasiainministeriölle kuuluvat ulkomaalaislainsäädännön valmistelu ja lain täytäntöönpano, eli ulkomaalaisten maahantuloon sekä oleskelu- ja työlupiin liittyvät asiat Suomessa. Lisäksi se vastaa EU-asioiden koordinoinnista. Sisäasiainministeriön alaisuuteen kuuluva ulkomaalaisvirasto (UVI) tekee päätökset oleskelu- ja työlupa-anomuksiin, hoitaa turvapaikkahakemusten käsittelyt, käännytykset, karkotukset ja kansalaisuusasiat sekä ylläpitää ulkomaalaisrekisteriä. Rajaviranomaiset puolestaan hoitavat maahantuloedellytysten tarkistukset sekä huolehtivat tarvittaessa käännytyksistä. Poliisiviranomaiset hoitavat oleskelu- ja työlupien uusimisen, turvapaikkahakemusten tutkinnan sekä käännytysten ja karkotusten toimeenpanon. Näiden lisäksi poliisiviranomaiset myöntävät maahanmuuttajille matkustusasiakirjat ja muukalaispassit. (Työministeriö 2002.)
Sosiaali- ja terveysministeriö vastaa kuntien ohjauksesta sosiaali- ja terveydenhuollon kysymyksissä sekä työsuojeluasioista. Työministeriö vastaa pakolaisten, siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta sekä maahanmuuttajien yhteiskuntaan sijoittamista edistävistä toimenpiteistä. Työministeriön vastuulla on myös maahanmuuttoasioiden koordinointi. Työministeriön alaisuudessa toimivan vähemmistövaltuutetun toimiston (entisen ulkomaalaisvaltuutetun toimiston) yhtenä tehtävänä on ulkomaalaisten aseman turvaaminen. Työvoima- ja elinkeinokeskukset (TE- keskukset, 15 kpl) vastaavat kuntien ja työvoimatoimistojen ja vastaanottokeskusten ohjauksesta sekä työvoimapalvelujen kehittämisestä ja työllisyyden edistämisestä. Työvoimatoimistojen (174 kpl) tehtävinä on hoitaa maahanmuuttajien kotouttaminen, työvoimapoliittiset toimenpiteet, työlupalausunnot ja paluumuuttoasiat. (Työministeriö 2002.)
Opetusministeriön tehtävänä on ulkomaalaisten ja pakolaisten peruskouluopetuksen sekä aikuiskoulutuksen ja maahanmuuttajakoulutuksen suunnittelu ja kehittäminen sekä kulttuuripalvelut. Opetusministeriön alaisuudessa toimiva opetushallitus vastaa maahanmuuttajien koulutuksen järjestämisestä. (Vartiainen-Ora 1996: 59.)
Ympäristöministeriö vastaa pakolaisten asumisratkaisuista. Kunnassa asumisasioita hoitaa kunnan asuntotoimi. Oikeusministeriö puolestaan vastaa maahanmuuttajien oikeusturvasta ja syrjintäasioista. Oikeusministeriön alaisuudessa toimiviin hallinto-oikeuksiin tehdään valitukset ulkomaalais- ja kansalaisuuslain nojalla tehdyistä päätöksistä. (Vartiainen-Ora 1996: 59, Työministeriö 2002.)
Koska maahanmuuttoasioita hoitavat monet eri hallinnonalat, tarvitaan yhteistyöelin. Etnisten suhteiden neuvottelukunnan (ETNO) työhön osallistuvat ulkomaalais- ja maahanmuuttopolitiikasta vastaavat ministeriöt, kuntaviranomaiset, työelämän osapuolet, evankelisluterilaisen kirkon edustajat, ulkomaalaisten järjestöt ja alan keskeiset kansalaisjärjestöt. Etnisten suhteiden neuvottelukunnan lisäksi maahanmuuttopolitiikan yhteistyöelimenä toimii ministerityöryhmä. (Vartiainen-Ora 1996: 59,Työministeriö 2002.)
Työministeriön yhteyteen perustettiin vähemmistövaltuutetun virka 01.09.2001 alkaen. Samalla lopetettiin ulkomaalaisvaltuutetun virka. Valtuutetun tehtäviin kuuluu muun muassa edistää hyviä etnisiä suhteita, seurata ja parantaa etnisten vähemmistöjen asemaa ja oikeuksia, tehdä aloitteita, sekä tiedottaa ja valvoa etnisestä alkuperästä riippumattoman tasa-arvoisen kohtelun toteutumista. (Tuomarla 2001:7.)
Suomen maahanmuuttopolitiikka rakentuu 2000-luvulla aikaisemmin luotujen järjestelmien pohjalle. Politiikan tärkeimpiä määrittäjiä ovat Suomen EU jäsenyys sekä kotouttamislaki. Suomen pakolaispolitiikan keskeisiä termejä ovat edellen maahanmuuttajien kotouttaminen ja kotoutuminen. Maahanmuuttajapolitiikan suuntana uudella vuosituhannella on kuitenkin kehittää palveluita eri kieli- ja kulttuuriryhmistä tuleville eikä vain maahanmuuttajille.
Alun perin vuonna 1986 solmittu Schengen -sopimus on tullut alueella voimaan vähitellen. Sopimuksen ovat allekirjoittaneet 13 Euroopan Unionin jäsenmaata sekä Norja ja Islanti. Suomi poisti vuonna 2001 rajatarkastukset Schengen -maihin. Sopimuksen tarkoituksena on väestön esteetön liikkuminen alueen maasta toiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että henkilötarkastuksia ei tehdä alueen sisäisillä rajoilla, ulkorajojen valvonta sen sijaan tehostuu. Schengen -sopimuksessa määritellään rangaistukset kuljetusyhtiöille, jotka tuovat alueelle ihmisiä, joilla ei ole vaadittavia asiakirjoja. Schengen -sopimus on vaikeuttanut turvapaikan hakemista Euroopasta, koska monen pakolaiseksi lähtevän on vaikea hankkia maansa tai tulomaan viranomaisilta tarvittavia asiakirjoja. (Räty 2002: 27-28.)
Vuonna 1999 voimaan astunut ja maaliskuussa 2002 uudistettu maahanmuuttajien kotouttamista ja turvapaikanhakijoiden vastaanottoa koskeva laki velvoittaa niin valtio-, kunta- kuin yksilötasollakin huomioimaan maahanmuuttajien erityistarpeet. Lain tärkeänä tavoitteena on edistää erityisesti pakolaisten ja muiden maahanmuuttajien työelämään pääsyä. (Takalo 2002b.)
Vantaan kaupunginhallitus perusti ja asetti kaupungin maahanmuuttaja-asiain neuvottelukunnan 08.01.2001, jonka toiminta-ajaksi päätettiin kaksi vuotta 2001-2002. Neuvottelukunnan puheenjohtajana toimii kansanedustaja Kimmo Kiljunen, ja se koostuu luottamusmiehistä ja eri toimialojen virkamiehistä sekä asiantuntijoista. Neuvottelukunnan tehtäviksi tuli Vantaan kaupungin maahanmuuttajapolitiikan tavoitteiden tarkastelu ja määrittäminen, Vantaan kaupungin kotouttamisohjelman periaatteiden selvittäminen, esitysten tekeminen maahanmuuttaja-asioiden kehittämiseksi, maahanmuuttajia ja heitä edustavien järjestöjen ja ryhmien kuuleminen, kaupunginhallituksen vahvistaman kotouttamisohjelman ja sen täytäntöönpano-ohjelman seuranta ja arviointi sekä tähän liittyvien toimenpide-esitysten tekeminen kaupunginhallitukselle ja muille kaupungin toimialoille ja toimielimille sekä hyvien etnisten suhteiden kehittäminen ja edistäminen Vantaalla. Neuvottelukunnan järjestäytymiskokouksessa päätettiin toimikauden keskeisiksi tehtäviksi päivittää Vantaan maahanmuuttajien kotouttamisohjelma sekä valmistella osana kotoutumisohjelmaa kaupungin rasismin ja etnisen syrjinnän vastainen ohjelma. Kotouttamisohjelman päivittämistyö koskee pitkälti kaikkia kaupungin toimialoja. Rasismin ja etnisen syrjinnän vastaisen ohjelman valmistelutyötä tehdään viidessä työryhmässä, joissa myös maahanmuuttajilla ja eri kulttuuritaustaisilla ihmisillä on tärkeä rooli. Neuvottelukunta on aloittanut toimintansa hyvin aktiivisesti ja se järjesti esimerkiksi avoimen kuulemistilaisuuden maahanmuuttajille 05.06.2001. Neuvottelukunta on myös perustanut useita alaryhmiä. (Vantaan kaupunki 2001a: 10, Korpela 2001.)
Maahanmuuttajakoordinaattorin toimi on Vantaalla uusi, työ on alkanut vasta 15.04.2001. Ensimmäiseksi maahanmuuttajakoordinaattoriksi valittiin Helena Korpela. Vantaan lisäksi Suomessa toimii myös muutamissa muissa kunnissa maahanmuuttajakoordinaattoreita. Esimerkiksi Espoo on yksi uranuurtaja, jossa maahanmuuttajakoordinaattori on työskennellyt jo kolme vuotta. Koordinaattori sovittaa nimensä mukaisesti yhteen kaupungin eri toimialojen maahanmuuttaja-asioita. Maahanmuuttajakoordinaattori on pyrkinyt myös verkostoitumaan eri maahanmuuttajajärjestöjen ja kaupungin eri tahojen kanssa sekä ollut mukana eri projekteissa (Vantaan kaupunki 2001a: 10). Maahanmuuttajakoordinaattori tekee tiivistä yhteistyötä Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimiston kanssa. Tehtävänä on kehittää laajemminkin kaupungin toimintaa vastaamaan monikulttuuristuvan, monimuotoistuvan yhteiskunnan vaatimuksia. Maahanmuuttajakoordinaattori toimii myös maahanmuuttaja-asiain neuvottelukunnan sihteerinä. (Korpela 2001.)
Maahanmuuttajakoordinaattorin toiminnasta suurin osa kostuu yhteistyöstä järjestöjen, erityisesti maahanmuuttajajärjestöjen, kanssa. (Liite 2). Yhteistä toimintaa ovat esimerkiksi eri tapahtumien järjestely. Näitä tapahtumia ovat esimerkiksi syksyllä 2001 järjestetty Venäjän kielen ja kulttuurin viikko sekä keväällä 2002 kansainvälisen naisten päivän tilaisuuden järjestäminen. (Korpela 2001.)
Ulkomaalaisilla, jotka asuvat pysyvästi Suomessa, on pääsääntöisesti samat oikeudet käyttää kunnan julkisia palveluja kuin suomalaisillakin. Pysyvästi maassa asuvaksi katsotaan sellainen henkilö, jolla on vähintään vuoden oleskelulupa Suomeen sekä aikomus jäädä pysyvästi maahan. Ulkomaalaisen kuuluminen sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden piiriin määräytyy kotikuntalain mukaan. Vastuu maahanmuuttajien erityispalveluiden järjestämisestä on sekä kunnilla, yksityisillä järjestöillä että valtiolla. Päävastuu on kuitenkin kunnilla. Maahanmuuttajan oikeus erityispalveluihin määräytyy osittain oleskeluluvan ja maahantulon syyn perusteella, koska osa palveluista on suunnattu vain pakolaisille ja paluumuuttajille, muut maahanmuuttajat saavat niitä rajoitetummin. Esimerkiksi turvapaikanhakijat eivät kuulu yleisten palveluiden piiriin. Turvapaikanhakijoilla ei ole oleskelulupaa Suomessa ja heille on oma valtion rahoittama palvelujärjestelmä, joka vastaa turvapaikanhakijoiden perustarpeista turvapaikkapäätösprosessin aikana. (Räty 2002: 142-143.)
Kunnanvaltuuston päätettyä vastaanottaa pakolaisia, heidät sijoitetaan kuntaan. Pakolaisten muuttaessa kuntaan heistä tulee myös kuntalaisia, jolloin heillä on oikeus kaikkiin kunnan normaalipalveluihin ja tiettyihin maahanmuuttajille suunnattuihin erityispalveluihin. Kunnan vastuulla on esimerkiksi järjestää maahan tulleille pakolaisille tiettyjä vastaanottovaiheen palveluita, laatia työvoimahallinnon kanssa kotoutumissuunnitelma työttömille maahanmuuttajille, tukea muutenkin maahanmuuttajien kotoutumista ja järjestää kotoutumiskoulutusta. Kunnan vastaanottovaiheen palvelut pakolaisille ovat ensimmäisen asunnon järjestäminen, uuteen elinympäristöön tutustuttaminen, yhteiskunnan palveluihin ohjaaminen sekä uuden asukkaan sosiaaliturvaverkon rakentaminen. Kaikkien kunnan maahanmuuttajien kotoutumista tuetaan muun muassa tulkki-, kuntoutus-, sosiaali- ja terveyspalveluiden avulla. (Räty 2002: 140-143.)
Kotouttamislain mukaan kunnan tehtävänä on huolehtia maahanmuuttajien kotoutumisesta käytännön tasolla. Kunta on siis velvollinen laatimaan oman kotouttamisohjelmansa, jossa määritellään kunnan käytännön kotouttamistoimet maahanmuuttajille. Ohjelma laaditaan yhteistyönä kunnan sosiaalitoimen, sivistystoimen, asuntotoimen, työvoimahallinnon sekä kansaneläkelaitoksen kanssa. Kunnan kotouttamisohjelmassa tulee huomioida myös erityisryhmät, kuten työvoiman ulkopuolella olevat vanhukset, lapset sekä luku- ja kirjoitustaidottomat henkilöt, ja kuinka heidän kotoutumisensa hoidetaan. Kotouttamisohjelma ei siis voi rakentua vain työelämään tähtäävistä toimenpiteistä. Kunnan virkamiesten tulee laatia yhdessä kunnassa asuvien maahanmuuttajien kanssa heille sekä yksilö- että perhekohtaiset kotoutumissuunnitelmat. (Räty 2002: 135, 140.)
Maahanmuuttajien kotouttaminen on kunnassa monen eri hallinnonalan yhteistyötä. Maahanmuttaja-asiakkaat tulee huomioida kaikissa palveluissa. Käytännön kotouttamistyöhön osallistuvat kunnan eri sektorit kuten työvoimaviranomaiset, koulutusta järjestävät tahot sekä kolmas sektori. Onnistuneen kotouttamistyön edellytys kunnassa on, että kaikki maahanmuuttajien parissa työskentelevät, ei siis ainoastaan maahanmuuttajatyötä tekevät, ovat sitoutuneita kotouttamistyöhön. Kotouttamistyön tulee edistää niin sukupuolten kuin kantaväestön ja maahanmuuttajien välistä tasa-arvoa, maahanmuuttajien äidinkielen ja kulttuurin vaalimista sekä paluumuuton mahdollisuutta. Kotouttamistyössä kunnissa on myös järjestöillä ja vapaaehtoistoiminnalla oma tärkeä roolinsa (Liite 1). (Räty 2002: 140-142.)
Lasten ajatellaan usein sopeutuvan nopeasti uuteen ympäristöön. Onkin vaara, että heidän tuen tarvettaan aliarvioidaan kunnassa. Lapsi tarvitsee tukea yhtälailla uuteen elämäntilanteeseen ja yhteiskuntaan sopeutumiseen kuin aikuinenkin. Maahanmuuttajalapselle on erityisen tärkeää saada tukea suomenkielen oppimisessa sekä oman äidinkielen kehittymisessä. Maahanmuuttajalapsi on saattanut tulla myös kriisialueelta, jolloin koettu väkivalta tai menetykset saattavat painaa mieltä. Maahanmuuttajalapsi ei ehkä ole käynyt koulua vuosiin, jolloin hän on ikäisiään tiedollisesti jäljessä. (Räty 2002: 147.)
Lasten päivähoitoa koskevan asetuksen mukaan päivähoidon kasvatustavoitteisiin kuuluu maahanmuuttajalapsen oman äidinkielen ja kulttuurin tukeminen yhteistyössä kulttuurin edustajien kanssa. Myös esiopetuksen opetussuunnitelman perusteissa vuodelta 2000 on huomioitu maahanmuutajalapset. Esikouluopetuksen tavoitteena on lisäksi antaa maahanmuuttajalapselle valmiudet toimivaan kaksikielisyyteen ja kaksikulttuurisuuteen. Perusopetuslain (628/ 1999) mukaan maahanmuuttajalapset ovat samanarvoisia kuin ketkä tahansa muut Suomen kansalaiset. Kaikki suomessa vakinaisesti asuvat maahanmuuttajalapset ovat siis oppivelvollisia. Ennen normaaliin peruskoululuokkaan siirtymistä on vasta maahan tulleilla lapsilla kuitenkin oikeus puolen vuoden perusopetukseen valmistavaan opetukseen. Normaalilla luokalla opiskellessa maahanmuuttajalapsella on oikeus suomenkielen opetukseen sekä tukiopetukseen. Tukiopetusta voidaan mahdollisuuksien mukaan antaa myös maahanmuuttajalapsen omalla äidinkielellä. Suomea maahanmuuttajalapset opiskelevat suomi toisena kielenä -oppimäärän mukaan. Heillä on siis suomenkielessä erilaiset tavoitteet kuin suomea äidinkielenään opiskelevilla. Järjestelyt ja toteutus suomi toisena kielenä -opetuksesta sekä tukiopetuksesta vaihtelevat eri kouluissa. (Räty 2002: 148.)
Maahanmuuttajille annetun aikuiskoulutuksen määrää ei ole missään tarkoin säädetty. Alueen TE -keskukset päättävät aikuiskoulutuksen määristä osana työvoimapoliittisen koulutuksen ostoja. Viime vuosina työllisyystilanteen parantuessa työvoimapoliittisen koulutuksen määrärahat ovat tasaisesti pienentyneet. Näin on tapahtunut myös Uudellamaalla. (Tyynelä 2001: 38.)
Ongelmia kotoutumiskoulutuksen järjestämisessä aiheuttavat siis erimielisyydet järjestelyvastuusta sekä resurssien puute (Räty 2002: 146.) Tyynelän artikkelissa Helsingin kaupungin maahanmuuttoyksikön johtajan Päivi Parkkinen kertookin kuinka kunnat kokevat tulleensa kotouttamislakiasiassa huijatuiksi. "Kun kotouttamislakia valmisteltiin, ei puhuttu mitään siitä, että laki sysää vastuun maahanmuuttajien suomen kielen alkuvaiheen opetuksesta kunnille ja edellyttää niiltä huomattavia lisäresursseja kotouttamiseen." Parkkinen kritisoi. (Tyynelä 2001: 40.) Resurssipulasta johtuen maahanmuuttajat eivät aina todellisuudessa ole saaneet työelämässä tarvittavaa riittävää kielitaitoa. Tilannetta vaikeuttaa myös ryhmien hajanaisuus. Ryhmissä opiskelevat ovat usein varsin eri-ikäisiä ja heidän koulutustaustansa eroavat huomattavasti. Tästä johtuen myös maahanmuuttajat kokevat itsensä huijatuiksi. Minna Rädyn kirjassa Maahanmuuttaja asiakkaana, Ali kertoo " Aikuiskoulutuskeskus on iso huijari. Kuudessa kuukaudessa ei kukaan voi oppia kieltä. Ja kuuden kuukauden jälkeen he sanovat, hei ota suomen kielen todistus. Hyvin sinä olet pärjännyt. Mene hakemaan töitä..." (Räty 2002: 147.)
Keväällä 2001 opetushallitus hyväksyi uuden suosituksen aikuisten maahanmuuttajien kotoutumiskoulutuksesta. Suosituksen mukaan maahanmuuttajille tarjotaan noin 40 opintoviikon suuruinen, joustavasti yksilön tarpeisiin sovitettu kotoutumiskoulutus. Koulutuksen pääpaino on kieli- ja orientoivilla opinnoilla. (Tyynelä 2001: 40.) Kotoutumiskoulutus on tarkoitettu kaikille maahanmuuttajille, jotka yleensä tarvitsevat kotoutumista tai työllistymistä tukevaa koulutusta. Kunnan on siis myös huolehdittava, että työmarkkinoiden ulkopuolellekin jäävät aikuiset saavat tarvitsemansa suomen kielen taidon sekä yhteiskuntataitoja. (Räty 2002: 146.)
Maahanmuuttajat voivat tietyissä oppilaitoksissa osallistua ammatilliseen peruskoulutukseen valmistavaan koulutukseen. Koulutuksen tavoitteena on parantaa maahanmuuttajien kielellisiä ja muita tarvittavia valmiuksia ennen heidän siirtymistä varsinaiseen ammatilliseen koulutukseen. (Aunola & Haapala 2000: 49.)
Vantaalla maahanmuuttajat kuuluvat sosiaalipalveluissa pääsääntöisesti normaalipalveluiden piiriin. Vantaan kaupunki on tehnyt sopimuksen pakolaisten vastaanottamisesta ja Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimisto vastaa kaupungin vastaanottamien pakolaisten ja entisen Neuvostoliiton alueelta saapuvien paluumuuttajien alkuvaiheen palveluista. Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimisto hoitaa kotouttamistehtäviä sekä Vantaan maahanmuuttaja-asioiden koordinointia ja suunnittelua. Muut Vantaalle saapuvat maahanmuuttajat saavat toimistosta ohjausta ja neuvontaa. (Vantaan kaupunki 2002a.)
Tällä hetkellä Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimisto vastaa vain pakolaisten ja paluumuuttajien alkuvaiheen hoidosta. Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimistossa nähdään kuitenkin, että kaikkien maahan saapuvien tulisi olla yhtäläisessä asemassa palveluiden saannin suhteen. Kaikilla maahanmuuttajilla on tarve saada vastaanottovaiheen palveluita, sillä yhtälailla avioliiton kautta maahan saapuva voi olla neuvonnan ja koulutuksen tarpeessa kuin pakolaisenakin saapuva. Näkemyksen toteuttaminen vaatii kuitenkin lisäresursseja ja on siksi vasta ajatustasolla.
Vaikka maahanmuuttajat kuuluvatkin sosiaalipalveluissa normaalipalveluiden piirin on tietojemme mukaan joillakin sosiaaliasemilla erillinen maahanmuuttajatyöntekijä. Tällöin jotkut sosiaalityöntekijät voivat kokea, että maahanmuuttaja-asiat eivät koske heidän työtään. Erillinen maahanmuuttajatyöntekijä on kuitenkin yleensä hyvin perillä maahanmuuttoasioista ja voi siten mahdollisesti paremmin huomioida maahanmuuttaja-asiakkaiden erityistarpeet. Toisilla sosiaaliasemilla taas kaikilla työntekijöillä saattaa olla maahanmuuttaja-asiakkaita, joten he kaikki tekevät maahanmuuttajatyötä. Tätä kautta työntekijät huomaavat, että Vantaa on monikulttuurinen kaupunki, jossa monikulttuurisuus koskettaa kaikkea normaalia työtä.
Helena Korpela (2002) kertoo myös kuinka maahanmuuttajatyöstä on tullut pysyvä osa sosiaali- ja muuta työtä kunnassa "Kaikkia koskee nykyisin monikulttuurinen työ, haluaa tai ei. Et se on ihan kaikkien asia ja se että millä tavalla se parhaiten saadaan sitten niinku nimenomaan jokaikisen kaupungin työntekijän [...] ymmärrys siitä, että tää on hänen työpöydällensä kuuluva asia, normaalina asiana. Ja siinä on yhä edelleen esteitä, mut et se on niinku se on se selvä trendi ja se on se niinku mihin me pyritään ja mitä me painotetaan nyt."
Vantaalla toimii muutamia päiväkoteja, joiden toiminnassa on erityisesti huomioitu maahanmuuttajalapset. Esimerkiksi Myyrmäessä toimivassa Myyrilän päiväkodissa toimii kaksi maahanmuuttajalasten ryhmää. Toimikaudella 1999- 2000 päiväkodissa oli pienten ryhmä, jossa 1-2-vuotiaita lapsia oli kuusi, joista yksi oli somalialainen lapsi. Ryhmässä oli myös 3-vuotiaita lapsia kuusi, ja heistäkin yksi oli somalialainen lapsi. Päiväkodissa toimi myös yhdistetty koko- ja osapäivälasten ryhmä. Ryhmässä kokopäivälapsia oli 15, joista kuusi oli somalialaista. Osapäivälapsia ryhmässä oli 11, ja heistä yksi oli kongolainen ja yhdeksän oli somalialaista. Myyrilän päiväkodin pientenryhmässä oli 3 lastenhoitajaa. Koko- ja osapäiväryhmässä toimi kaksi lastentarhanopettajaa, lastenhoitaja ja somaliankielinen ryhmäkohtainen avustaja. Yksi päiväkodin somalialaislapsista oli CP-vammainen ja hänellä oli lisäksi oma avustaja. Päiväkodin toiminta-ajatuksena oli, että maahanmuuttajalapset oppivat suomen kielen kielikylpy periaatteiden avulla. Toiminnassa lapset oli jaettu ikäryhmittäin. Osapäivälapset kävivät päiväkodissa aamupäivisin. Henkilökunta kiinnitti huomiota erityisesti turvalliseen yhdessäoloon ja läheiseen vuorovaikutukseen toimiessaan lasten kanssa. Ryhmässä kaksi somaliankielistä avustajaa huolehtivat maahanmuuttajalasten oman kielen oppimisesta, oman äidinkielen vahvistaminen auttaa uuden kielen oppimisessa." (Vantaan kaupunki 2000b: liite 3, s 2-3.)
Vantaan Hakunilan sosiaali- ja terveystoimi perusti 02.03.2000 asumisen opastajan kokeiluprojektin, johon palkattiin Ahmed Mohamed Yusuf. Uuden toiminnan tarkoituksena oli tehostaa tiedotusta Hakunilan suuralueen maahanmuuttaja-asukkaille VAV Asunnot Oy:n asumissäännöistä ja -ohjeista. Tarkoituksena oli myös tarjota konsultaatioapua niille maahanmuuttajavuokralaisille, jotka tarvitsivat neuvoja asumisessa sekä luoda toimiva yhteistyöverkosto maahanmuuttajien, Hakunilan sosiaaliviraston ja VAV Asunnot Oy:n välille. (Ahmed Mohamed Yusuf 2000: 1.)
Sivistystoimen tavoitteena on luoda Vantaasta oppiva, uudistuva ja menestyvä koulutus- ja kulttuurikaupunki. Sivistystoimi haluaa tarjota kuntalaisille mahdollisuuden yksilölliseen oppimiseen sekä oppimisympäristön, joka on kehittyvä, avoin, laadukas ja turvallinen. Lisäksi sivistystoimi pyrkii tarjoamaan kuntalaisille mahdollisimman monipuoliset ja kattavat alueelliset kulttuuri- ja vapaa-ajanpalvelut sekä harrastusmahdollisuudet osana pääkaupunkiseutua. Sivistystoimi pyrkii toiminnassaan hyödyntämään tämän päivän informaatio- ja viestintätekniikkaa sekä sen osaajia. (Vantaan kaupunki, sivistystoimi 2002.) Vantaan sivistystoimessa on siirrytty maahanmuuttajaopetuksesta eri kieli- ja kulttuuriryhmien- sekä monikulttuuriseen opetukseen.
Vantaan kaupunki on kehittänyt kokonaisvaltaisesti suunniteltua maahanmuuttajaopetusta. Suunnitelman mukaan opetus kattaisi maahanmuuttajan koko elämänkaaren. Kaupunki määrittelee koulutuspoliittisessa ohjelmassaan eri kieli- ja kulttuuriryhmistä tulevien opetuksen. Sen mukaan opetus pyritään järjestämään siten, että se tukee maahanmuuttajien tasavertaisia mahdollisuuksia suomalaisessa yhteiskunnassa. (Vantaan kaupunki, sivistystoimi 2002.)
Valmistava opetus on tarkoitettu vasta maahan tulleille oppilaille sekä sellaisille Suomessa syntyneille tai alle kouluikäisinä Suomeen tulleille maahanmuuttajataustaisille oppilaille, jolla ei ole vielä puutteellisen kielitaidon vuoksi edellytyksiä opiskella yleisopetuksessa. Valmistavan opetuksen ryhmiä toimii niin esiopetuksessa kuin ala- ja yläasteillakin. Valmistavan opetuksen keskeisinä tavoitteina ovat oppilaan identiteetin tukeminen ja hänen tasapainoisen kehityksensä edistäminen, suomen kielen opettaminen ja muiden oppiaineiden avainkäsitteiden ja sanaston opettaminen, oppilaan perehdyttäminen suomalaisen koulun ja yhteiskunnan käytäntöihin sekä valmiuksien antaminen perusopetukseen siirtymistä varten. Lisäksi opetuksen tavoitteena on edistää oppilaiden oman äidinkielen hallintaa ja oman kulttuurin tuntemusta. (Vantaan kaupunki, sivistystoimi 2002.)
Esiopetusta ja perusopetukseen valmistavaa opetusta voidaan järjestää joko rinnakkain tai peräkkäin. Vantaalla esiopetusta annetaan sekä kouluissa että päiväkodeissa. Eri kieli- ja kulttuuriryhmistä tuleville lapsille esiopetus järjestetään pääasiassa koulujen ryhmissä. Mahdollisuuksien mukaan lapsille pyritään järjestämään myös omankielisiä ryhmiä. (Vantaan kaupunki, esiopetus 2002.)
Ala-asteen valmistavan opetuksen tavoitteena on tukea lapsen sopeutumista uuteen maahan ja kulttuuriin. Opetusta annetaan 1.-6. vuosiluokille omissa ryhmissään. Opetus pyritään toteuttamaan yksilöllisesti jokaisen lapsen tarpeet huomioiden unohtamatta yhteistyötä perheen kanssa. Valmistavassa opetuksessa olisi aina riittävästi varattava aikaa suomalaisiin arvoihin, asenteisiin ja normeihin tutustumiseen. Oppilaan on tärkeä saada tietoa siitä, minkälaista käyttäytymistä häneltä odotetaan eri tilanteissa, jotta hän voisi saada sekä myönteistä palautetta että hyväksyntää suomalaisessa yhteiskunnassa. Lapsen selviytymistä suomalaisessa koulussa ja yhteiskunnassa edistää lapsen oma pyrkimys sopeutua vallitseviin käyttäytymisnormeihin. Suomalaisia arvoja, normeja ja asenteita opetettaessa on aina kuitenkin huomioitava lapsen oma kulttuuri ja arvomaailma. Valmistavassa opetuksessa käsitellään usein kotimaahan ja maastamuuttoon liittyviä kysymyksiä, tutustutaan lähiympäristöön sekä jokapäiväiseen elämään uudessa kotimaassa kuten esimerkiksi kouluyhteisöön ja sen tapoihin. Valmistavassa opetuksessa oppilaita pyritään myös rohkaisemaan uusien ystävyyssuhteiden luomisessa. Tärkeä osa valmistavaa opetusta on myös lapsen oman identiteetin kasvun ja kehityksen tukeminen. Tavoitteena on toimiva kaksikulttuurisuus ja -kielisyys. Tätä tuetaan korostamalla oman äidinkielen oppimista ja oman kulttuurin säilyttämistä. Valmistavassa opetuksessa harjoitellaan myös ristiriitojen ratkaisemista ja sietämistä sekä sitä kautta ongelmatilanteista selviytymistä. (Vantaan kaupunki, sivistystoimi 2002.)
Yläasteella valmistavaa opetusta annetaan 7.-9. vuosiluokille omissa ryhmissään. Opetuksen tavoitteet ovat pääasiallisesti samat kuin ala- asteellakin. Opetuksessa varmistetaan aikaisempien luokkien keskeisten sisältöjen hallinta. Oppiaineita ja niiden sisältöä pyritään laajentamaan ja täydentämään koulun yleisopetuksen opetussuunnitelman suuntaiseksi silmällä pitäen oppilaiden tulevaa yleisopetuksen luokka-astetta. (Vantaan kaupunki, sivistystoimi 2002.)
Valmistavasta opetuksesta yleisopetukseen siirtyvällä monikulttuurisella oppilaalla on mahdollisuus saada tukiopetusta. Monissa kouluissa osa tukiopetuksesta pyritään antamaan oppilaan omalla äidinkielellä. Perusajatuksena on, että omalla äidinkielellä opiskelu kehittää ajattelukykyä, joka auttaa oppilasta selviytymään vaikeistakin asioista paitsi omalla, myös suomen kielellä. (Vantaan kaupunki, sivistystoimi 2002.)
Monikulttuurinen oppilas on oppivelvollinen siinä missä suomalainenkin ja siksi myös hänen jatko-opintomahdollisuutensa on turvattava. Monikulttuurista oppilaista ei voida vapauttaa tietyistä oppiaineista kulttuurin tai uskonnon perusteella, mikäli vapautus ei perustu perusopetuslakiin tai -asetukseen. Oppiainekokonaisuuksista voidaan kuitenkin tehdä joustavia ratkaisuja, jotta ne eivät loukkaisi kenenkään vakaumusta. Liikunnassa, erityisesti uinnissa, ja musiikissa monikulttuuriset oppilaat voivat usein noudattaa joustavasti aineiden opetussuunnitelmaa, mikäli heidän uskontonsa ei salli koko oppiainesisältöä. Oppiaineet on kuitenkin suoritettava. Esimerkiksi ruotsin kielestä vapautusta haettaessa on oppilaalle järjestettävä muuta korvaavaa opetusta. Erityisjärjestelyistä on aina sovittava oppilaan vanhempien kanssa. (Vantaan kaupunki, sivistystoimi 2002.)
Maahanmuuttajat voivat tietyissä oppilaitoksissa osallistua ammatilliseen peruskoulutukseen valmistavaan koulutukseen. Koulutuksen tavoitteena on parantaa maahanmuuttajien kielellisiä ja muita tarvittavia valmiuksia ennen heidän siirtymistä varsinaiseen ammatilliseen koulutukseen. (Aunola & Haapala 2000: 49.) Vantaalla tätä koulutusta tarjoaa Avoin oppimiskeskus.
Avoimen oppimiskeskuksen toiminnan tarkoituksena on täydentää Vantaalla jo olemassa olevia opetuspalveluja. Se tarjoaa opiskelijoille eväitä jatko- opiskeluun sekä mahdollisuuden omien resurssiensa löytämiseen ja kehittämiseen. Avoimen oppimiskeskuksen nuorten maahanmuuttajien valmistava koulutus on suunnattu 15-24 -vuotiaille vantaalaisille maahanmuuttajille, joilla ei ole riittäviä edellytyksiä toisen asteen koulutukseen siirtymistä varten. Koulutuksen tavoitteena on antaa heille riittävät tiedot ja taidot suomen kielessä, sekä harjoitella opiskelu- ja sosiaalisia taitoja myöhempää opiskelua varten. (Vantaan kaupunki, sivistystoimi 2002.)
Vantaalla aikuisten maahanmuuttajien koulutus järjestetään Aikuisopistossa. Siellä järjestettävistä aikuisten maahanmuuttajien suomen kielen koulutuksen kursseista suurin osa on työvoimapoliittista koulutusta. Koulutukseen on silloin haettava työvoimatoimiston kautta. Työvoimapoliittinen koulutus on päätoimista päiväopetusta. Suomen kielen kursseja järjestetään jonkin verran myös aikuisopistossa ja -lukioissa. (Vantaan kaupunki, sivistystoimi 2002.)
2000-luvulla sivistystoimi on pyrkinyt kehittämään tukipalveluita maahanmuuttajille (Sarsama 2002). Resursssien puutteesta johtuen kaikkea ei kuitenkaan ole kyetty järjestämään. Esimerkiksi syyslukukaudella 2001 maahanmuuttajaopetuksessa ei ole annettu tukiopetusta. Myös oman äidinkielen opetusta on vähennetty. Suomi toisena kielenä opetusta sen sijaan on lisätty. (Vantaan Kaupunki 2001b: 17.)
Vantaa on ollut mukana valtakunnallisessa kielenkehittymisen (KIKE) työryhmässä. (Vantaan Kaupunki 2001b: 17.) Sarsaman (2002) mukaan työryhmää koostuu Espoon, Helsingin, Vantaan, Jyväskylän, Turun, Tampereen ja Lappeenrannan kaupungin edustajista. Työryhmän tarkoituksena on selvittää maahanmuuttajien oman äidinkielen kehittymistä suhteessa maassa yleisesti käytössä olevaan kieleen eli suomen kieleen.
Vantaalla on 2000-luvulla pyritty vaikuttamaan maahanmuuttajien syrjintään sekä ehkäisemään sitä. Syrjäytymisen ehkäisyyn oli varattu määrärahaa vuonna 2000 esimerkiksi seuraavien toimenpiteiden toteuttamiseksi. Hakunilan alueella määrärahat käytettiin kerhotoimintaan, kuten atk-kerho maahanmuuttajille yhdessä suomalaisten kanssa, läksykerho somalitytöille ja taikurikerho, joka oli tarkoitettu erityisesti 5-6-luokkalaisille maahanmuuttajaoppilaille. Korso-Koivukylän alueella määrärahat käytettiin pääasiallisesti Mikkolan lukutaitohankeen maahanmuuttajatoimintaan sekä
Koivukylän koulun nuorisotyöhankkeeseen, jonka tuella toimi paluumuuttajanuoria ja heidän perheitään kasvatustyössä tukeva Pamu -nuorisotoimikunta. Tikkurilan alueella määrärahat puolestaan menivät
Avoimeen oppimiskeskukseen ja sen maahanmuuttajatyöhön. Maahanmuuttajien kanssa tehtävä yhteistyö oli pääasiassa keskittynyt Avoimen oppimiskeskuksen kanssa tehtävään yhteistyöhön. Kyseessä oli poikkeuksellisen laaja integrointi maahanmuuttajanuorten harrastustoiminnan aktivoimiseksi, jonka tiimoilta kokeiltiin useita eri harrastusvaihtoehtoja kuten urheilua ja musiikkia. (Vantaan kaupunginhallitus 2000b.)
2000-luvun alussa Vantaan maahanmuuttajaopetuksen toimintaa varten saatiin kotouttamismäärärahoista varoja palkata puolipäiväinen psykologi sivistystoimeen sekä opinto-ohjaaja Vantaan ammatilliseen koulutuskeskukseen. Aikuisten maahanmuuttajien suomenkielen opetus aloitettiin kaupungin eri alueilla. Nuorisopalveluiden toiminnoissa maahanmuuttajanuorten määrä on kasvanut merkittävästi. Nuorisopalveluiden maahanmuuttajatyöhön on panostettu erityisesti esimerkiksi Hakunilan ja Koivukylän alueilla. ESR -rahoituksella on aloitettu VASAMA-hanke nuorten ja aikuisten maahanmuuttajien kouluttamiseksi ja työllistymiseksi. Marraskuusta 2000 alkaen koko aikuisten maahanmuuttajien koulutus siirtyi osaksi VASAMA -hanketta. Uusia erityisnuorisotyöntekijöitä on myös palkattu eri alueille. (Vantaan kaupunki 2000d: 18, Vantaan kaupunki 2000a: 19-20, Vantaan kaupunki 2001a:17.)
Maahanmuuttajaopetusta varten on perustettu jatkuvasti uusia virkoja sekä palkattu uusia opettajia. Esimerkiksi 01.08.2001 alkaen perustettiin kolme peruskoulun suomenkielen (suomi toisena kielenä) lehtorin virkaa
sekä yksi peruskoulun ja lukion yhteinen suomenkielen (suomi toisena kielenä) virka. (Vantaan kaupunginhallitus 2001.)
01.08.2002 alkaen Vantaan ammatillisessa koulutuskeskuksessa on toiminut maahanmuuttajien opinto-ohjaaja. Vuonna 2001 palkkausta ja toimintakustannuksia vastaava määräraha 45 735 e (300 000 mk) tullaan varaamaan kotouttamisohjelman määrärahoista. (Vantaan kaupungin opetuslautakunta 2002.)
Vantaalla on tarjolla useita suomen kielen kursseja maahanmuuttajille. Kurssit toteutetaan eri alueilla, jotta mahdollisimman moni pääsisi niihin osallistumaan. Suomen kielen kursseja tarjotaan eritasoisina muun muassa Tikkurilassa, Myyrmäessä, Länsimäessä, Koivukylässä ja Hakunilassa. Hakunilan suuralueella on tarjolla myös kielikylpyä 4-5-vuotiaille lapsille avoimessa päiväkodissa. Kielikylpytoiminnan maksaa EU:n Urban -ohjelma. (Vantaan kaupunki 2002b.)
Projektit ovat vahva osa tämän päivän maahanmuuttajatyötä. Projektien avulla on usein mahdollista saada lisäresursseja kunnan palveluihin ja erilaisten toimintojen järjestämiseen. Projektit toimivat usein kunnan tarjoamien palveluiden rinnalla, niitä tukien. Projektityön yhtenä tehtävänä on kokeilla ja kehittää uusia työtapoja ja -menetelmiä. Hyviksi havaittujen tapojen ja menetelmien dokumentointi on oleellinen osa projektitoimintaa. Usein projektien pohjalta syntyy työtapoja, joita myöhemmin voidaan ottaa vakinaiseen käyttöön. Erilaisia maahanmuuttajaprojekteja on käynnistynyt useita myös 2000-luvulla ja lisää pyritään varmasti käynnistämään. Seuraavassa muutamia esimerkkejä Vantaalla käynnissä olevista maahanmuuttajaprojekteista.
Vantaan Sateenvarjo Maahanmuuttajille -projekti (VASAMA) on vuosina 2000- 2003 toteutettava Vantaan kaupungin hallinnoima maahanmuuttajien työ- ja koulutushanke. Hanketta rahoittavat Vantaan kaupungin lisäksi Euroopan sosiaalirahasto sekä työministeriö. Hankkeen oli alunperin tarkoitus olla kolmiosainen Vasama-sateenvarjohanke, joka jakaantuisi työ- ja koulutushankkeeksi, perusopintoja täydentävän opetuksen ja oppisopimuskoulutuksen hankkeeksi nuorille sekä lasten ja perheiden hankkeeksi. Projektista tuli kuitenkin kaksiosainen. Työ ja koulutusosio on tarkoitettu työikäisille maahanmuuttajille ja se tarjoaa kielikoulutusta, ammatillista täydennyskoulutusta sekä ryhmätoimintaa. Nuorten osio on suunnattu maahanmuuttajanuorille. Nuorten osio jakautuu Oma Ura -koulutukseen sekä Teoriapainotteiseen opetukseen. Nuorten osion tavoitteena on antaa maahanmuuttajanuorille mahdollisuus tutustua suomalaiseen työelämään työharjoittelun kautta sekä antaa nuorille mahdollisuus täydentää puutteellisia tietoja ja taitoja. Tietojemme mukaan VASAMA -projektin kolmas osio, joka olisi suuntautunut lapsiin ja perheisiin, ei saanut ESR -rahoitusta, koska se ei täyttänyt ESR:n työllistymisen edellytys -vaatimuksia. (Vantaan kaupunginhallitus 2000a, Vasama-projekti Vantaalla -esite.)
Hakunilan sosiaali- ja terveyskeskuksen alaisuudessa toimii Urban -yhteisöhanke. Hanke on tarkoitus toteuttaa ajalla 01.01.2001-31.12.2003. Yhteistyötahoina hankkeessa on Länsimäen kansainvälinen yhdistys, MLL, alueen liikuntajärjestöt, Aikuisopisto, nuorisopalvelut, sosiaalivirasto ja alueen koulut. Hankkeen tavoitteina on yhteisökoordinaattorin avulla koota ne toimet, joilla alueen asukkaita sekä vapaaehtois- ja viranomaistahoja kannustetaan osallistumaan ja kehittämään yhteistyö- ja palvelumalleja osallisuuden lisäämiseksi. Yhteisöhanke muodostuu kolmesta eri kokonaisuudesta. Näitä ovat vanhemmuuden tukeminen, lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisy sekä maahanmuuttajat, joille on suunnattu suomenkielen opetusta ja kerhotoimintaa. Maahanmuuttajien osallisuuden ja työnsaantivalmiuksien parantamiseksi tehdään yhteistyötä Hakunilan kansainvälinen yhdistys ry:n kanssa ja tukemalla monikulttuurisia neuvontapisteitä sekä järjestämällä osallistavaa suomenkielen opetusta. (Urban Helsinki - Vantaa 2002.)
Hangool - Pakolaisperheiden kotoutuminen Vantaalle -projekti on Vantaan kaupungin Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimiston alainen Euroopan Pakolaisrahaston (ERF) tukema ajalla 01.05.2001-30.04.2003 toteutettava maahanmuuttajaprojekti. Hangool -projektin tavoitteena on tukea somalialaisperheiden kotoutumista Vantaalle. Somaliankielinen sana "hangool" tarkoittaa työvälinettä, jota käytetään moneen esim. hedelmien ottamisen puista. Hangool -projektin toivotaankin olevan työväline Vantaalla asuville somalialaisperheille. Projektin tarkoituksena on järjestää keskustelu- ja liikuntaryhmiä sekä perheleirejä. Projekti pyrkii myös kehittämään läheisneuvonpidon menetelmää maahanmuuttajatyössä. Lastensuojelussa läheisneuvonpitoa käytetään yleensä vaihtoehtona huostaanotolle. Projektissa läheisneuvonpidon menetelmää pyritään käyttämään ennaltaehkäisevästi ja se voi tulla kyseeseen muissakin kuin lastensuojelullisissa asioissa. Projektissa pyritään myös vahvistamaan avoimen päiväkodin työtä vanhemmuuden tukemisessa. (Lautiola Hannele 2001, Lautiola Hannele 2002, Työministeriö ERF 2002, Vantaan kaupunki 2002b.)
Syyskuussa 2000 Euroopan Unionin jäsenmaat perustivat pakolaisrahaston. Rahaston viralliseksi nimeksi tuli Euroopan pakolaisrahasto (European Refugee Fund - ERF). Rahastosta on tarkoitus tukea turvapaikanhakijoiden vastaanottoa, pakolaisten kotoutumista ja vapaaehtoista paluuta takaisin kotimaahansa. Rahaston toiminta on suunniteltu vuosille 2000-2004. Euroopan pakolaisrahaston hallinnoinnista vastaa Suomessa työministeriö. (Eskola & Keskinen 2000: 7.)
Majakka-projekti on alkanut 01.05.2002 ja se on osa Euroopan Sosiaalirahaston EQUAL -yhteisöaloiteohjelmaa. Majakka on tarkoitettu maahanmuuttajille, joiden työllistyminen on esimerkiksi kielellisistä, kulttuurillisista tai terveydellisistä syistä erityisen vaikeaa. Projektin kohderyhmänä ovat Vantaalaiset, yli kolme vuotta Suomessa asuneet maahanmuuttajat, jotka ovat sosiaali- ja työvoimatoimen asiakkaita. Projekti on erityisesti tarkoitettu maahanmuuttajille, jotka eivät yrityksistä huolimatta ole työllistyneet tavanomaisten tukitoimien avulla ja joilla on kuntoutustarve esimerkiksi sosiaalisista tai terveydellisistä syistä. Projektin avulla on tarkoitus edistää maahanmuuttajien työllistymis- ja kuntoutusmahdollisuuksia sekä työyhteisöjen monikulttuuristumista. Ratkaisuja vaikeasti työllistyvien ryhmien erityisongelmiin pyritään löytämään kehittämällä uusia toimintamalleja, jotka täydentäisivät jo olemassa olevia aktivointi- ja työllistämiskeinoja. Projektissa pyritään myös kehittämään ja kokeilemaan toimintamalleja maahanmuuttajien työllistämisen edistämiseksi. Majakka-projektia koordinoi Kuntoutussäätiö ja se toteutetaan rinnakkaisena Vantaalla, Helsingissä ja Espoossa. Vantaan osaprojektissa työskentelee kaksi työvalmentajaa, joiden työtilat sijaitsevat Työvalmennuskeskus Valokeilassa. Projektin on tarkoitus jatkua 31.5.2004 asti. (Vantaan Kaupunki 2002c.)
Vantaalla on toteutettu muutamia projekteja 2000-luvulla, jotka ovat jo ehtineet päättyä. Tällaisia projekteja ovat olleet muun muassa:
Startti- Maahanmuuttajanuorten elämänhallintaprojekti, joka toteutettiin ajalla 1.1.2000-31.8.2000. Startti oli ESR-rahoitteinen paluumuuttajanuorille tarkoitettu koulutusprojekti. Koulutusprojekti toteutettiin yhteistyönä Helsingin yliopiston Vantaan Täydennyskoulutuslaitoksen, Inkerikeskuksen sekä Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupunkien välillä. Projektin tarkoituksena oli tukea koulutuksen ja työn ulkopuolella olevien paluumuuttajanuorten elämänhallintaa ja polkua koulutuksen piiriin. (Reiman 1999: 11.) Projekti suunnattiin Venäjän ja Viron alueelta saapuneiden paluumuuttajaperheiden 17 - 25-vuotiaille nuorille, jotka olivat asuneet Suomessa yli kolme vuotta, mutta joilla oli vaikeuksia sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan. Nämä paluumuuttajanuoret eivät kuuluneet kotouttamislain piiriin ja olivat siten vaarassa jäädä syrjään yhteiskunnasta. Nämä nuoret olivat sellaisia, jotka eivät useinkaan löydä opiskelu- tai työpaikkaa. Projektin avulla näille nuorille tarjottiin ohjaavaa, elämänhallintaa tukevaa koulutusta, johon sisältyi suomen kieltä ja yhteiskuntatietoa. (Työministeriö 2001b.)
Uusi koti Suomessa -projekti toteutettiin Vantaalla 01.01.2001-31.12.2001. Uusi koti Suomessa -projekti oli Euroopan pakolaisrahaston ja Vantaan kaupungin rahoittama Korso - Koivukylä - Mikkola palvelualueen pakolaisnaisten kotouttamisprojekti. Projekti toimi Korso-Koivukylän sosiaali- ja terveysaseman alaisuudessa. (Kostiainen 2001.)
Opinnäytetyömme tarkoituksena oli selvittää maahanmuuttajille suunnattujen palveluiden kehittymistä Vantaalla. Tarkoituksenamme oli myös selvittää, mitkä olivat ne lähtökohdat ja haasteet Vantaalla, joihin Vasama-projekti tuli vastaamaan.
Tutkimuksessamme tuli esille eri vuosikymmenien erilaiset suuntaukset pakolais- ja maahanmuuttajatyössä Vantaalla. 1970 -lukua voisi kuvata vuosikymmeneksi, jolloin pakolaisasioiden hoito oli vielä pienimuotoista ja vakiintumatonta Vantaalla. Pakolaisille suunnatut palvelut saivat alkunsa Suomessa 1970-luvun alussa, kun chileläiset pakolaiset saapuivat maahamme. Kehitys lähti etenemään tyhjältä pöydältä. Suomessa ei tuolloin ollut juuri minkäänlaista pakolaispolitiikkaa, ei ollut myöskään valtiotason vastuuviranomaista. Lainsäädäntö alkoi kehittyä vasta pakolaisten saavuttua. Vantaalla kuten muuallakin Suomessa tarvittavat toimenpiteet jouduttiin improvisoimaan, koska mitään valmista mallia tai ohjeistusta ei ollut.
Kunnat olivat uuden tilanteen edessä pakolaisten saapuessa. SPR järjesti pakolaisille alkuvaiheen ensihuollon, jonka jälkeen pakolaiset ohjattiin oman asuinalueensa normaalipalveluiden piiriin. Ainoa erityispalvelu oli kouluissa annettava suomenkielen tukiopetus, jota toteutettiin valtion rahoituksella. Pakolaisten saapuessa ei sosiaali- ja terveyspalveluiden kuten päivähoidon, terveydenhoidon tai sosiaalitoimen piirissä ollut tarjolla mitään tukitoimia.
Vantaalle saapui ensimmäiset pakolaiset Chilestä ja Vietnamista. Muiden kuntien tapaan ei Vantaallakaan ollut tarjota pakolaisille muita erityispalveluita kuin tukiopetus kouluissa. Kouluihin tulivat ensimmäiset pakolaiset 1970-luvun puolessa välissä. Pakolaisopetus oli alussa suunnittelematonta ja hyvin pienimuotoista.
1970-luvun alussa Suomessa ei ollut lainsäädäntöä, pakolaispolitiikkaa, eikä vastuuviranomaisia, joille pakolaishuolto olisi kuulunut. Tämä johti siihen, että pakolaisten vastaanottotehtävään valikoitui SPR, jolla oli ennestään kokemusta erilaisten kiireellisten ja tilapäistoimintojen järjestämisestä. SPR vastasi pakolaisten alkuvaiheen ensihuollon tarpeista, jonka jälkeen pakolaiset ohjattiin normaalipalveluiden piiriin olettaen heidän käyttävän ja hyödyntävän niitä kuten muidenkin Suomessa asuvien.
Pakolaisten saavuttua Suomeen alkoi lainsäädännön kehittyminen. Suomessa jouduttiin miettimään mikä oli pakolaisten asema yhteiskunnassa, kuinka heitä tulisi kohdella ja mihin palveluihin he olisivat oikeutettuja. Suomi joutui ottamaan kantaa pakolaisasioihin myös kansainvälisellä tasolla, mikä johti Suomessa pakolaispolitiikan kehittymiseen.
Ensimmäinen pakolaisasioista vastaava viranomainen Suomessa oli työvoimaministeriö. Tästä johtuen pakolaisten työllistymisestä tuli keskeinen asia pakolaisille tarjottavia palveluja pohdittaessa. Vietnamin pakolaisille olikin tarjolla jo reilusti työpaikkoja useissa kunnissa. Työelämään ja koulutukseen valmentava TYKO-kurssi käynnistyi myös 1970- luvun lopussa.
1980- lukua voisi kuvata vuosikymmeneksi, jolloin etsittiin ja tutkittiin keinoja miten hoitaa pakolaisasiat Vantaalla. Sosiaali- ja terveysministeriön vastatessa pakolaisasioista, korostui integraation merkitys. Pakolaisten ohjaus ja neuvonta nähtiin yhä merkittävämpänä osana pakolaistyötä.
1980-luvun alussa pakolaiset asuivat lähinnä pääkaupunkiseudulla. Pakolaishuolto käsitti alkuvaiheessa annettavan ensihuollon, jonka SPR järjesti. Pakolaisten perheenyhdistämisohjelma aloitettiin Suomessa vuonna 1981. Ensimmäinen pysyvä vastaanottokeskus perustettiin Espooseen vuonna 1984, josta se muutti Malmille vuonna 1986. Ulkomaalaislaki tuli voimaan vuonna 1984. Vuonna 1985 Suomi julkisti pakolaiskiintiöjärjestelmän, jonka mukaan pakolaisia vastaanotetaan vuosittain. 1980-luvun pakolaistyössä integraatio oli hyvin keskeinen käsite. Pakolaishuolto muuttui virallisesti pakolaisten vastaanotoksi vuonna 1988. Samana vuonna aloitettiin pakolaisten suora kuntiin sijoittaminen. Kunnat velvoitettiin järjestämään tukitoimenpiteitä kuten asumisen järjestäminen, ohjaus, neuvonta ja opetus. Kunta huolehti joko yksin tai yhdessä SPR:n kanssa pakolaisten vastaanottovaiheen palveluista. Vantaa teki päätöksen pakolaisten vastaanotosta vuonna 1989. Päätös astui voimaan 01.01.1990. Vantaan sivistystoimen palveluiden piirissä oli 1980-luvulla yksittäisiä pakolaisoppilaita, joille annettiin oman äidinkielen opetusta ja suomen kieltä tukiopetuksena. 1980-luvun lopussa pakolaisoppilaiden alkuvaiheen opetus lähti kehittymään Vantaalla, kun vuonna 1989 Havukosken kouluun perustettiin ensimmäinen alkuvaiheen opetusryhmä, jonka opettajana toimi Helena Korpela.
1990-luvulla keskeistä pakolaistyössä oli maahanmuuttajien määrän huomattava kasvu Vantaalla sekä Suomen kansainvälistyminen. Vuosikymmentä voidaan kuvata maahanmuuttoasioiden nopean kehittymisen vuosikymmeneksi. Keskeisiksi käsitteiksi muodostuivat kotoutuminen ja kotouttaminen.
Valtiontasolla maahanmuuttoasioissa tapahtui monenlaisia muutoksia. Turvapaikan hakijoiden määrä kasvoi huomattavasti ja paluumuutto entisen Neuvostoliiton alueelta alkoi. Viranomaiset ottivat hoitaakseen SPR:lle aiemmin kuuluneita tehtäviä. Ulkomaalaisvirasto perustettiin sisäasiainministeriön alaisuuteen. Suomi liittyi Euroopan Unionin jäseneksi vuonna 1995. Maahanmuuttoasiat siirtyivät takaisin työministeriölle. Kotouttamislaki tuli voimaan 01.05.1999.
EU: n jäsenyys on velvoittanut Suomea liittymään yhteisiin sopimuksiin kuten Dublinin -sopimus. Sopimusten myötä Suomi on joutunut tarkistamaan lainsäädäntöään. EU sopimusten avulla on myös pyritty yhtenäistämään jäsenmaiden maahanmuutto- ja pakolaispolitiikkaa. EU on myös mahdollistanut erilaiset EU:n tuella toteutetut projektit. Projektit puolestaan ovat antaneet lisäresursseja kunnan palveluihin sekä maahanmuuttajille kotoutumissuunnitelmassa tarjottaviin toimenpiteisiin.
Kotouttamislaki tuli voimaan vuonna1999. Kotouttamislain myötä pakolaisia vastaanottavat kunnat olivat velvollisia laatimaan kotouttamisohjelman. Vantaan kotouttamisohjelma valmistui samana vuonna. Kotouttamisohjelma muodostui kahdesta erillisestä osiosta, teoreettisesta ja käytännöllisestä. Kotouttamislain tultua voimaan Tikkurilan työvoimatoimiston maahanmuuttajayksikkö aloitti toimintansa. Kotouttamislaki velvoittaa kuntia laatimaan maahanmuuttajille yksilöllisen kotoutumissuunnitelman, joka sisältää toimenpiteet maahanmuuttajan kotoutumisen tueksi. Lain tullessa voimaan tätä kritisoitiin kuntatasolla, koska valtio ei pystynyt vaatimuksestaan huolimatta osoittamaan kunnille resursseja toimenpiteiden järjestämiseen.
Vantaalla pakolaiset kuuluivat aluksi normaalipalveluiden piiriin, kunnes Vantaalle perustettiin Pakolaistoimisto vuonna 1991. Aikaisemmin samana vuonna oli jo perustettu pakolaishuollon suunnittelijan toimi. Vuonna 1995 tehtiin Vantaalla päätös, jonka mukaan myös paluumuuttajista tuli Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimiston asiakkaita. Vuonna 1996 aloitettiin Integraatio -projekti, jonka myötä tehtiin yhteispalvelusopimus. Projektin aikana pakolaisten ja paluumuuttajien asiakkuus Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimistossa piteni nykyiseen yhteen vuoteen. Tulkkikeskus perustettiin Vantaalle vuonna 1995. Myyrilän avoin päiväkoti toimi edelläkävijänä maahanmuuttajaperheiden tukemisessa. Kotouttamislaki velvoitti maahanmuuttajia vastaanottavia kuntia laatimaan kotouttamisohjelman. Vantaan kotouttamisohjelma valmistui vuonna 1999.
Opettajien kouluttautuminen monikulttuuriseen työhön Vantaalla aloitettiin 1990-luvulla. Maahanmuuttajien oman äidinkielen ja kulttuurin merkitystä korostettiin ja alkuvaiheen opetus eriytyi ala- ja yläasteille. Tärkeimmät projektit Vantaalla olivat Integraatio-, Pamu- ja Koivukylän Urban- projekti.
Vantaan integraatiokokeilu käynnistyi sosiaali- ja terveysministeriön aloitteesta 1996. Kokeilu oli pohjana tulevalle kotouttamislaille. Myös Vantaa hyödynsi kokeilun tuloksia laatiessaan kunnan kotouttamisohjelmaa. Paluumuuttajien kotoutuminen Vantaalle -projekti (1998-2001) oli ensimmäinen maahanmuuttajia työelämään ohjaava hanke Vantaalla. Koivukylässä toteutettu Urban -projekti oli osa Sosiaalinen kehittäminen ja syrjäytymisen torjuminen -ohjelmaa joka toteutettiin vuosina 1997-1999.
2000-luku on vielä alussa, joten mitään suurta ei vielä ole ehtinyt tapahtua. Näyttää siltä, että yhä enemmän tullaan panostamaan maahanmuuttajien alkuvaiheen koulutukseen. Esimerkiksi vuonna 2001 aloitettiin aikuisten maahanmuuttajien kotoutumiskoulutus, laajuudeltaan 40 ov. Vantaalla on panostettu alueella tapahtuvaan suomenkielen koulutukseen, jolla on pyritty huomioimaan kaikki maahanmuuttajaryhmät, esimerkiksi kotona lapsiaan hoitavat naiset. Muissa palveluissa ollaan vähitellen siirtymässä maahanmuuttajille suunnatuista palveluista eri kieli- ja kulttuuriryhmille tarjottaviin palveluihin. 2000-luku jatkaa eri projektien toteuttamista maahanmuuttajien parissa.
Monikulttuurisuus koskee kaikkea työtä kunnassa. Vantaalla toimintaansa jatkavat erilaiset EU -projektit kuten VASAMA ja Urban, joka on siirtynyt Hakunila- Länsimäki alueelle. Uusia projekteja ovat ERF -rahoitteiset projektit kuten Hangool -projekti. Maahanmuuttajakoordinaattorin virka perustettiin ja maahanmuuttaja-asiain neuvottelukunta asetettiin vuonna 2001.
Vantaan sateenvarjo maahanmuuttajille -projekti (VASAMA) alkoi vuonna 2000. ja sen tarkoitus on jatkua vuoteen 2003 saakka. VASAMA:n tarkoituksena on täydentää kunnan tarjoamia koulutuspalveluita. VASAMA jakautuu nuorten ja aikuisten maahanmuuttajien osioihin. Vantaalla, kuten muissakin kunnissa, on resurssien vähäisyyden vuoksi ollut puutetta niistä toimenpiteistä, joita kotoutumissuunnitelmaan tulisi sisällyttää. VASAMA on lisännyt osaltaan näitä toimenpiteitä.
VASAMA tarjoaa nuorille maahanmuuttajille mahdollisuuden tutustua suomalaiseen työelämään teorian ja työharjoittelun kautta tai opiskella taitojaan vastaavassa ryhmässä perustietoja täydentäen. Nuorten projektin tarkoituksena on siis tarjota maahanmuuttajanuorille juuri heidän koulutustarpeitaan vastaavaa koulutusta. Työikäisille maahanmuuttajille VASAMA:n työ ja koulutus -osio tarjoaa kielikoulutusta ja ammatillista täydennyskoulutusta sekä ryhmätoimintaa.
Maahanmuuttajien määrä Suomessa ja etenkin pääkaupunkiseudulla on lisääntynyt viime vuosina merkittävästi. Määrän odotetaan lisääntyvän edelleen tulevina vuosina. Tämä tarkoittaa sitä, että yhä useampi kunnan työntekijä kohtaa heitä omassa työssään. Kaikilla tulisikin olla valmiudet kohdata eri kieli- ja kulttuuriryhmistä tulevia niin asiakkaina kuin työyhteisön jäseninä.
Arvioidessamme opinnäytetyömme luotettavuutta törmäsimme lähteiden ristiriitaisiin tietoihin vuosilukujen osalta. Tietoa olemme joutuneet keräämään myös toissijaisista lähteistä, koska alkuperäisten lähteiden saaminen oli joissakin tapauksissa lähes mahdotonta. Tämä koskee etenkin aineistomme vanhempaa materiaalia. Opinnäytetyömme ei voi olla täysin kattava, koska maahanmuuttajien palveluihin liittyy myös paljon sellaista mitä ei ole dokumentoitu. Emme myöskään ole onnistuneet löytämään kaikkia selvityksiä, tämä koskee erityisesti Vantaalla tehtyjä pienimuotoisia selvityksiä, jotka helposti hukkuvat virastojen hyllyihin.
Aineistoa kerätessämme kohtasimme ristiriitaisuuksia ja tietämättömyyttä toisten ajamista asioista kunnallisessa päätöksenteossa. Esimerkiksi Vantaan kaupunginhallituksen kokouksessa 09.01.1989 todettiin, että Vantaalla ei ole tällä hetkellä eikä suunnitelmien mukaan lähitulevaisuudessakaan tarkoitus vastaanottaa pakolaisryhmiä. Kuitenkin samana vuonna tehtiin kuntatasolla päätös pakolaisten vastaanottamisesta.
Opinnäytetyömme toteutusvaiheessa heräsi mielenkiintomme myös tutkimusaiheesta, jossa tarkasteltaisiin maahanmuuttajille suunnattujen palveluiden kehittymistä maahanmuuttajien omasta näkökulmasta. Tämän voisi toteuttaa laadullisena tutkimuksena haastattelemalla eri vuosikymmeninä Vantaalle saapuneita maahanmuuttajia. Tutkimus täydentäisi opinnäytetyötämme, jolloin olisi mahdollista muodostaa vielä kattavampi kuva palveluista ja työstä maahanmuuttajien parissa.
Toivomme, että opinnäytetyöstämme on hyötyä maahanmuuttajien parissa työskenteleville sekä monikulttuurisesta työstä kiinnostuneille. Työmme on tarkoitus toimia eräänlaisena läpileikkauksena maahanmuuttajatyön historiasta. Olemme työssämme käsitelleet yleisellä tasolla Suomessa tehtyä maahanmuuttajatyötä, Suomen maahanmuuttajapolitiikkaa sekä maahanmuuttoasioiden hallintoa eri vuosikymmeninä. Mielestämme tämä on perusteltua, koska ne ovat kaikki osaltaan olleet vaikuttamassa kunnissa, siis myös Vantaalla, tarjottuihin maahanmuuttajille suunnattuihin palveluihin.
Ahmed Mohamed Yusuf 2000. Julkaisematon raportti asumisen opastuksesta Hakunilassa.
Ahola Eija 1999. Vantaan työpajoista eväitä elämään. Työllistämisyksikkö, Zetor. Vantaan Kaupunki. Nuorisopalvelut C12:1999.
Alasuutari, P. 1999. Laadullinen tutkimus. 3. uudistettu painos. Jyväskylä. Gummerus Kirjapaino Oy.
Allas, E. 1989. Kansainvälisen tason määritelmiä. Teoksessa Kohtauspaikkana Suomi. Pakolaistyötä käytännössä. (toim.) Tuomarla, I. & Tamminen- Levä, E. Sosiaalihallitus. Valtion painatuskeskus. Helsinki.
Allen Pekka, Huotari Anne ja Tamminen Mirva 1997. Inkerinsuomalaiset. Teoksessa monikulttuurista Suomea rakentamassa, toim. Miettinen Seija. Tampereen Yliopisto. Sosiaalipolitiikan laitoksen tutkimuksia. Sosiaalipolitiikan käytäntö ja opetus. Sarja C:Nro 10. Jäljennepalvelu. Tampere.
Anttonen, A. & Sipilä, J. 2000. Suomalaista sosiaalipolitiikkaa. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.
Aunola Ulla & Haapala Johanna 2000. Valmistavan koulutuksen ensimmäinen vuosi. s. 49-50. Monitori 3/2000. 7.vuosikerta. Työministeriö, Maahanmuuttoasiat. Oy Edita Ab. Helsinki.
DAIM 2002. DAIM - Develop New Methods in Languagelearning for Adult Immigrants. Verkkodokumentti. Viitattu 11.11.2002. <www.eaea.org/fair/11380_FY_Daim.PDF>
Dincay Riitta 2002. DAIM - Develop new methods in language learning for Adult Immigrants. Raportti CIMO:lle.
Ehjä ry 2002. Vantaan asuinyhteisö. Verkkodokumentti. Viitattu 17.10.2002. <http://www.ehja.org/maahanmuuttajat.htm>
Ekholm Elina 1997. Selvitys pakolaisten ja paluumuuttajien vastaanotosta eräissä kunnissa / Elina Ekholm, Sirkku Päivärinne, Leni Salmelin, Leena-Maija Qvist, Eeva Vattulainen. Helsinki. Työministeriö.
Eskola Meri-Sisko 2000. Inkerinsuomalaisten vastaanottoedellytykset keskusteluja ministeriöiden välillä. s. 8. Monitori 2/2000. 9. vuosikerta. Työministeriö / Maahanmuuttoasiat. Edita Prima Oy. Helsinki.
Eskola Meri-Sisko & Keskinen Sinikka 2000. Euroopan pakolaisrahasto (ERF) perustettiin. s. 7. Monitori 4/2000. 7.vuosikerta. Työministeriö, Maahanmuuttoasiat. Oy Edita Ab.
ESR 2002a. ESR 1995-1999. Verkkodokumentti. Viitattu 22.10.2002. <http://www.esr.fi/>
ESR 2002b. Euroopan Sosiaalirahasto 2000-2006. Verkkodokumentti. Viitattu 21.10.2002. <http://www.esr.fi/>
Europa 2002a. Perussopimukset. Verkkodokumentti. Viitattu 16.10.2002. <http://europa.eu.int/abc/treaties_fi.htm>
Europa 2002b. Schengenin sopimus ja yleissopimus. Verkkodokumentti. Viitattu16.10.2002. <http://europa.eu.int/scadplus/leg/fi/cig/g4000s.htm#s2>
Finlex 2002. Verkkodokumentti. Viitattu 20.09.2002. <http://www.finlex.fi/linkit/he/20010015>
Hautaniemi Petri & Pitkänen Maarit 1996. Maahanmuuttajat pääkaupunkiseudulla. Väestö- ja koulutustietoja 1994-1995. Tietoa ja taitoa. Maahanmuuttajien työ- ja koulutusprojekti. Helsingin kaupungin opetusviraston julkaisusarja B1:1996.
Heikkinen, A. 1980. Historian tutkimuksen päämäärät ja menetelmät. Tampere: Gaudeamus, Tammer-paino Oy.
Helsingin diakonissalaitos 2002. Kidutettujen kuntoutuskeskus. Verkkodokumentti. Viitattu 15.10.2002. <http://www.hdl.fi/maahanmuuttajat/kidutettujen_kunt.htm>
Hyötynen Pia 2000a. Sisäasiainministeriön kansliapäällikkö Juhani Perttunen: " Nyt päätöksiä tehdään kansainvälisillä foorumeilla". MoniTori 4/2000. 7. vuosikerta. Työministeriö. Maahanmuuttoasiat. Oy Edita Ab. Helsinki.
Hyötynen Pia 2000b. Näin maahanmuuton lähihistoriaa muistelevat vastuutehtävissä olleet. s. 16-17. Monitori 4/2000. 7.vuosikerta. Työministeriö, Maahanmuuttoasiat. Oy Edita Ab. Helsinki.
Hyötynen Pia 2001. Vantaalta valmistuu kokkeja - englanniksi.. Monitori 3/2001 s. 54. 8.vuosikerta. Työministeriö, Maahanmuuttoasiat. Edita Oyj. Helsinki.
Häyrinen Marja-Liisa 2000. Maahanmuuttajanuoret ja suomalainen koulu. Kokemuksia pääkaupunkiseudun kunnista. Ulkomaalaisvaltuutetun toimiston moniste 1/2000.
Ikonen Kristiina 1994. Maahanmuuttajien opetus osana monikulttuurista koulua. Teoksessa Monikulttuurinen koulu ja opetus. Toim. Hilasvuori Touko & Mikkola Armi. Opetus & kasvatus -sarja. Vantaan täydennyskoulutuslaitos. Painatuskeskus Oy. Helsinki.
Jaakkola, A. 1995. Kunta, perhe, kirkko, järjestöt vai markkinat sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäjänä teoksessa Mikä status - Mikä oikeus. EU:n ohjauskeinoista ja henkilöiden oikeuksista sosiaali-, terveys- ja työvoimapalveluihin Suomessa. 1. painos. Jaakkola & Amberla (toim.). Gummeruksen kirjapaino Oy. Jyväskylä.
Jaakkola, A. & Amberla, S. (toim.) 1995. Mikä status - Mikä oikeus. EU:n ohjauskeinoista ja henkilöiden oikeuksista sosiaali-, terveys- ja työvoimapalveluihin Suomessa. Gummeruksen kirjapaino Oy. Jyväskylä. 1. painos.
Jakonen Anne 1992. Turvapaikanhakijoiden kokemukset ja odotukset ennen Vantaalle muuttoa ja sen jälkeen. Vantaan sosiaalialan oppilaitos. Päivähoitaja-sosiaalikasvattaja osasto. Sosiaalikasvattajan opintolinja/pk. Seminaarityö.
Jokinen Arja & Kuronen Marjo 2002. Tapaustutkimus. Sosiaalityön ammatillinen lisensiaatinkoulutus. Tutkimusmenetelmäopinnot. Verkkodokumentti. Viitattu 08.10.2002. <http://www.valt.helsinki.fi/sosnet/tapaustut.htm>
Jousila Marianne 1996. Yhteisöterveysdiagnoosi. Hyvän elämän edellytyksiä etsimässä. Vantaan Kaupunki. Sosiaali- ja terveysviraston julkaisusarja C:3:1996.
Kalela Jorma 2000. Historiantutkimus ja historia. Helsinki. Gaudeamus.
Kirkon ulkomaanapu 2002. Verkkodokumentti. Viitattu 15.10.2002. <http://www.evl.fi/kua/>
Klötzer Ulla & Lilja Juhani 2002. Mikä on Amsterdamin sopimus? Verkkodokumentti. Viitattu 16.10.2002 <http://www.kaapeli.fi/~veu/Amster1.htm>
Koistinen, A. 1989. Yhteistyötä sopimuksen pohjalta - SPR. Teoksessa Kohtauspaikkana Suomi. Pakolaistyötä käytännössä. (toim.) Tuomarla, I. & Tamminen-Levä, E. Sosiaalihallitus. Valtion painatuskeskus. Helsinki.
Kokkarinen Helinä 1993. Selvitys pakolaisten ja muiden maahanmuuttajien vastaanoton kokemuksista kunnissa. Suomen kaupunkiliitto. Suomen kunnallisliitto. Kaupunkien talon painatuskeskus. Helsinki.
Korpela Helena 1994. Kokemuksia maahanmuuttajien opetuksesta. s.130-149. teoksessa Monikulttuurinen koulu ja opetus. Toim. Hilasvuori Touko & Mikkola Armi. Opetus & kasvatus -sarja. Vantaan täydennyskoulutuslaitos. Painatuskeskus Oy. Helsinki.
Korpela Helena 2001. Maahanmuuttajakoordinaattori, mikä se on? Verkkodokumentti. Viitattu 20.10.2002. <http://www2.edu.vantaa.fi/cgi- bin/seitti.cgi?kat=maahanmuuttajat&sivu=tiedote>
Korpela Helena 2002. Vantaan kaupunki, keskushallinto, maahanmuuttaja koordinaattori. Asiantuntijahaastattelu 23.05.2002.
Kostiainen Heljä 2001. Haastattelu 18.09.2001.
Laiho 1999. Seudullisen yhteisvastuullisen asuntopolitiikan kehittäminen. Helsingin seudun kaupunkiohjelmahanke. Syrjäytymisen ja segregaation ehkäiseminen ja lieventäminen Helsingin seudulla. Uudenmaan liiton julkaisuja E49-1999. Uudenmaan liitto. Helsinki.
Laitinen Irmeli 1985. Pakolaisuus psykososiaalisena kokemuksena. Mielenterveystyöryhmän ehdotuksia pakolaisille tarkoitetuista tukitoimenpiteistä. Sosiaalihallituksen julkaisuja 8/1985. Valtion painatuskeskus. Helsinki.
Laitinen Irmeli 1986. Pakolaisena Suomessa. Selvitys vuonna 1983 Suomeen saapuneiden Indokiinan pakolaisten sijoittumisesta yhteiskuntaan pakolaiskeskuksesta muuton jälkeen. Sosiaalihallituksen raporttisarja 1986 nro 11. Sosiaalihallitus. Helsinki
Laitinen Irmeli & Oksanen Leena 1986. Pakolaisena Suomessa. Selvitys vuonna 1983 Suomeen saapuneiden Indokiinan pakolaisten sijoittumisesta yhteiskuntaan pakolaiskeskuksesta muuton jälkeen. Sosiaalihallituksen julkaisusarja nro 11/1986. Sosiaalihallitus. Helsinki.
Lautiola Hannele 2001. Suullinen tiedonanto.
Lautiola Hannele 2002. Hangool-projekti. Verkkodokumentti. Viitattu 09.10.2002. <http://www.vantaa.fi/cgi- bin/sivut?kat=hangool&sivu=hangool_projekti>
Lehikoinen Marita & Penttinen Ritva 1998. Moniammatillisen tiimityön käynnistäminen Vantaan maahanmuuttajien integraatiokokeilussa. Työntekijöiden näkemys tiimityön onnistumisesta kokeilun käynnistymisvaiheessa. Espoon-Vantaan ammattikorkeakoulun julkaisusarja A 32. Yliopistopaino. Helsinki.
Liebkind Karmela (toim.) 1994. Maahanmuuttajat. Kulttuurien kohtaaminen Suomessa. Gaudeamus. Hakapaino Oy. Helsinki.
Liebkind Karmela 2001. Pohdimme käsitteitä, osa 4. s. 44. Monitori 4/2001. 8. vuosikerta. Työministeriö, Maahanmuuttoasiat. Edita Oyj. Helsinki.
Martikainen & Pekonen 1996. Nuoret ja urbaani politiikka. Helsingin Kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 1996:11. Paintmedia Oy, Helsinki.
Matinheikki - Kokko Kaija 1992. Pakolaisten vastaanotto ja hyvinvoinnin turvaaminen Suomessa. Sosiaali- ja terveyshallitus. Raportteja 40/1991. Valtion painatuskeskus. Helsinki.
Matinheikki-Kokko Kaija 1994. Suomen pakolaisvastaanotto - periaatteet ja käytäntö. Teoksessa Maahanmuuttajat. Kulttuurien kohtaaminen Suomessa. Toim. Liebkind Karmela.
Mykkänen Jukka 1998. Maastamuuttomaasta maahanmuuttomaaksi. Toimintaympäristön muutoksesta kahden erillisen neuvottelukunnan yhdistymiseen. Työhallinnon julkaisu Nro 196. Työministeriö. Pakolais- ja siirtolaisasiain neuvottelukunta. Helsinki.
Myyryläinen Heikki 1999. Sosiaalihuollon uudistaminen monipuoliseksi sosiaalipalvelujärjestelmäksi. Verkkodokumentti. Viitattu 07.10.2002. <http://www.internetix.fi/opinnot/opintojaksot/9historia/sosiaaliturva /uudistam.htm>
Mäkelä Jari ja Tossavainen Titta 1999. Erityispäivähoitoa -kenelle ja miten? Vantaan Kaupunki. sosiaali- ja terveydenhuollon toimialan julkaisuja C:15:1999. Liite 2 Pienryhmät ja integroidut erityisryhmät.
Toimikausi 1997-1998.
Niemelä Tuula 1980. Chilen pakolaisten sopeutuminen Suomeen. Siirtolaisuustutkimuksia 17. Työvoimaministeriö, suunnitteluosasto. Helsinki.
Opetushallitus 2002. Koulutusjärjestelmä. Verkkodokumentti. Viitattu 20.10.2002.< http://www.oph.fi/pageLast.asp?path=1;438;4171;4197>
Pakolaisneuvonta ry 2002. Verkkodokumentti. Viitattu 15.10.2002. <http://www.pakolaisneuvonta.fi/>
Pakolais- ja siirtolaisuusasiain neuvottelukunta 1997. Maahanmuuttajanaiset Suomessa. Maahanmuuttajanaisten asemaa Suomessa selvittäneen työryhmän muistion. Työhallinnon julkaisu Nro 178. Työministeriö. Helsinki.
Pekkinen, N. 1994. Oman kulttuurin kuva.
Pitkänen Maarit 1999. Matkalla menestykseen? Maahanmuuttajien työ- ja koulutusprojektin loppuraportti. Työministeriö. Työhallinnon julkaisu nro 233. Valopaino Oy, Helsinki.
Punainen Risti ja pakolaiset 1990. (Toim.) Helo & Kumpula. Suomen Punaisen Ristin julkaisuja 3. PunaMusta, Helsinki.
Pylvänäinen Hannele 1989. Pakolaiset Suomen työelämässä. Suomeen vuosina 1979-86 saapuneiden Kaakkois-Aasian pakolaisten sijoittuminen työmarkkinoille. Sosiaalihallituksen raporttisarja Nro 17/1989. Sosiaalihallitus. Helsinki.
Pääkaupunkiseudun asuntoraportti 1997.
Rask Maija 2001. Pääpaikalta, Näkökulmia maahanmuuttajien opetukseen ja koulutukseen. s. 3. Monitori 3/2001. 8. vuosikerta. Työministeriö, Maahanmuuttoasiat. Edita Oyj. Helsinki.
Reiman Tuula 1999. Esimerkkejä maahanmuuttajanuoria koskevista hankkeista ja hyvistä toimintamalleista Helsingin seudulla. Uudenmaan työvoima- ja elinkeinokeskus. Työvoimaosasto. Työvoimaosaston julkaisu 3/99.
Reiman Tuula 2001. liite Paluumuuttajien kotoutuminen Vantaalle -PAMU -projekti, loppuraporttiin. (Wallius 2001). Vantaan kaupunki, Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimisto.
Reiman Tuula 2002. Vantaan kaupunki, maahanmuuttajien yhteispalvelutoimisto, maahanmuuttajapalveluiden johtaja. Asiantuntijahaastattelu 06.06.2002.
Rinne Irene 1989. Suomen pakolaispolitiikka. Valtion kannanotot pakolaiskysymyksessä vuosina 1973 - 87. Sosiaalihallituksen raporttisarja Nro 21/1989. Sosiaalihallitus. Helsinki.
Räty Minttu 2002. Maahanmuuttaja asiakkaana. Kustannusosakeyhtiö Tammi. Helsinki.
Saarelainen Matti 1996. Perusteltu pelko. Tutkimus turvapaikanhakijan ja valtion kohtaamisesta suomalaisessa turvapaikkaprosessissa. Poliisin oppikirjasarja 6/96. Sisäasiainministeriö. Poliisiosasto. Oy Edita Ab. Helsinki.
Sarsama Arja 2002. Opetuspalveluiden suunnittelija, Vantaan kaupunki, Sivistys virasto. Asiantuntijahaastattelu 27.03.2002.
Seppälä Antti 2000. Pakolaisyllätys 1970-luvulla. s. 9-11. Monitori 4/2000. 7.vuosikerta. Työministeriö, Maahanmuuttoasiat. Oy Edita Ab. Helsinki.
Siirtolaisuusinstituutti 2002. Verkkodokumentti. Viitattu 15.10.2002. <http://www.migrationinstitute.fi/migration/ml/>
Sosiaalihuoltolaki 1982/710. Verkkodokumentti. Viitattu 07.10.2002. <http://www.finlex.fi/lains/index.html>
Sosiaali- ja terveysministeriö 1983. Työryhmän muistio 1983:10. Pakolaisopetuksen työryhmän muistio. Helsinki.
Sosiaali- ja terveysministeriö1992. Pakolaistyö - sosiaalityön uusi maailma. STM:n monisteita. Sosiaali- ja terveysministeriö. Pakolaistoimisto.
Sosiaali- ja terveysministeriö 1994. Syrjäytyä vai selviytyä - pakolaisten elämää Suomessa. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 1994:9. Painatuskeskus Oy. Helsinki.
Sosiaali- ja terveysministeriö 1999. Varhaiskasvatustyöryhmän muistio osat I-III. Työryhmämuistioita 1999:4. Verkkodokumentti. Viitattu 20.10.2002. <http://www.vn.fi/stm/suomi/pao/varhais1/osa2.htm>
SPR 2002a. Suomen Punainen Risti 125 vuotta 2002. Maailman pakolaisvirrat ulottuvat Suomeen. Verkkodokumentti. Viitattu 07.10.2002. <http://www.redcross.fi/vuosien_varrelta/html/1970/index.html>
SPR 2002b. Suomen Punainen Risti 125 vuotta 2002. Kohti monikulttuurista Suomea. Verkkodokumentti. Viitattu 07.10.2002. <http://www.redcross.fi/vuosien_varrelta/html/1990/index.html>
SPR 2002c. Yhdistämme perheitä. Verkkodokumentti. Viitattu 06.10.2002. <http://www.redcross.fi/spr_suomi/maahanmuuttajat/yhdistaminen/>
SPR 2002d. Työtä maahanmuuttajien parissa. Verkkodokumentti. Viitattu 15.10.2002. <http://www.redcross.fi/spr_suomi/maahanmuuttajat/>
Suomen pakolaisapu 2002a. Tervetuloa Suomen pakolaisapuun. Verkkodokumentti. Viitattu 15.10.2002. <http://www.pakolaisapu.fi/index.html>
Suomen pakolaisapu 2002b. Pakolaiset Suomessa. Verkkodokumentti. Viitattu 16.11.2002. <http://www.maailmanpakolaistilanne.net/ps_etusivu.html>
Suora ry 2002. ETA-sopimus ja työttömyysturva. Verkkodokumentti. Viitattu 17.10.2002. <http://www.ammattiliittosuora.fi/Resource.phx/sivut/tyottomyyskassa/t ketasop.htx>
Takalo Pirjo 2002a. Somalialaiset Suomessa. Suomen pakolaisapu. Verkkodokumentti. Viitattu 15.11.2002. <http://www.maailmanpakolaistilanne.net/ps_somalialaiset.html>
Takalo Pirjo 2002b. Suomen pakolaispolitiikka. Suomen pakolaisapu. Verkkodokumentti. Viitattu 05.10.2002. <http://www.maailmanpakolaistilanne.net/ps_pakolaispolitiikka.html>
Tuomarla Irmeli (toim.) 1989a. Pakolaisten vastaanotto Suomessa. 2. painos. Sosiaalihallitus. Valtion painatuskeskus. Helsinki.
Tuomarla Irmeli (toim.) 1989b. Suomen pakolaispolitiikka. Pakolaisasiain neuvottelukunta 1989. STM:n julkaisuja 3/1989. Valtion painatuskeskus. Helsinki.
Tuomarla Irmeli 1993. Pakolaisten vastaanotto Suomessa. 2. korjattu painos. Helsinki. Sosiaali- ja terveysministeriö, pakolaistoimisto.
Tuomarla Irmeli 2000. Virkamiesvaikuttaja Tapani Tuomiharju. s. 14-15. Monitori 2/2000. 9. vuosikerta. Työministeriö / Maahanmuuttoasiat. Edita Prima Oy. Helsinki.
Tuomarla Irmeli 2001. Vähemmistövaltuutetun virkaan Mikko Puumalainen. MoniTori 4/2001. 8. vuosikerta. Työministeriö, Maahanmuuttoasiat. Edita Oyj. Helsinki.
Tyynelä Jyri 2001. Kotoutumiskoulutus tarvitsee selkeän rahoitusmallin. s. 38, 40. Monitori 3/2001. 8. vuosikerta. Työministeriö, Maahanmuuttoasiat. Edita Oyj. Helsinki.
Työministeriö 1998a. Maahanmuutto-osasto. Aineistolehti. Maahanmuuttajat. Oy Edita Ab. Helsinki.
Työministeriö 1998b. Maahanmuutto-osasto. Maahanmuuttoviesti 1/98.
Työministeriö 2001a. Suomeen muuttajan opas. Oy Edita Ab. Helsinki. s.30
Työministeriö 2001b. Startti - Maahanmuuttajanuorten elämänhallintaprojekti. Verkkodokumentti. Viitattu 06.09.2002. <http://www.mol.fi/esrprojekti/3/3/990960.html>
Työministeriö 2002 . Maahanmuuttoasioiden hallinto Suomessa. Verkkodokumentti. Viitattu 25.01.2002. <http://www.mol.fi/migration/hallka99.pdf>
Työministeriö, ERF 2002. Euroopan pakolaisrahastosta vv. 2000 - 2001
Suomessa tuetut hankkeet toimintalinjoittain. Verkkodokumentti. Viitattu 13.10.2002. <http://www.mol.fi/erf/hankkeet.html>
Ulkomaalaisten kriisikeskus 2002. Verkkodokumentti. Viitattu 15.10.2002.
<http://www.mielenterveysseura.fi/apua/ukk.asp>
Urban Helsinki - Vantaa 2002. Hankkeet. Verkkodokumentti. Viitattu 16.10.2002. <http://urbanfinland.info/kehys.html>
Uttula-Saarinen 2001. Jokaisella on oikeus perhe-elämään. Perheenyhdistämishaastatteluja ja dna-testauksia Etiopiassa, sivu 9. Monitori 2/2001. 8. vuosikerta. Työministeriö, Maahanmuuttoasiat. Edita Oyj. Helsinki.
Uudet naapurimme1990. Pääjohtajien kirje kuntien päätöksentekijöille pakolaisten vastaanotosta. Ammattikasvatushallitus. Asuntohallitus. Kouluhallitus. Lääkintöhallitus. Sosiaalihallitus. Valtion painatuskeskus. Helsinki.
Vantaan Monikulttuuriyhdistys Portti ry. 1997. Esite.
Vantaan kaupunginhallitus 1986. Kaupunginhallituksen kokous 22.10.1986. Kokouspöytäkirja nro 49/1986. Liite Vantaan kaupunki kuntasuunnitteluvirasto A3:1986. Kuntasuunnitelma. Asunto-ohjelma 1987-1991, sivut 24-25.
Vantaan kaupunginhallitus 1988. Kaupunginhallituksen kokous 10.10.1988. Kokouspöytäkirja nro 35/1988, sivu 47, Liite 1.32 Vantaan kaupungin kunnalliskertomus 1987, sivu 57.
Vantaan kaupunginhallitus 1989a. Kaupunginhallituksen kokous 09.01.1989. Kokouspöytäkirja nro 2/1989, sivut 51-53, Liite 3.2 Pakolaislasten / vieraskielisten lasten / ulkomailla kielitaidon hankkineiden suomalaislasten kielitaidon ylläpitämiseksi annettavan opetuksen järjestäminen Vantaalla, Tiivistelmä Kouluhallituksen säädöksistä.
Vantaan kaupunginhallitus 1989b. Kaupunginhallituksen kokous 10.04.1989. Kokouspöytäkirja nro 15/1989 § 53 s.90-93.
Vantaan kaupunginhallitus 1989c. Kaupunginhallituksen kokous 11.12.1989 § 18. Liite 4.3 Vantaan sosiaali- ja terveydenhuollon toteuttamissuunnitelma vuosiksi 1990-1994.
Vantaan kaupunginhallitus 1991a. Kaupunginhallituksen infokokous 21.10.1991 § 33 Sosiaali- ja terveysviraston selvitys pakolaistoimiston perustamisesta.
Vantaan kaupunginhallitus 1991b. Kaupunginhallituksen kokous 25.03.1991. Kaupunginhallituksen pöytäkirja nro 16/1991,asia 105, § 61, Liite 4.4 Vantaan kaupunki, sosiaali- ja terveystoimen vuoden 1991 talousarvion käyttösuunnitelma.
Vantaan kaupunginhallitus 1991c. Kaupunginhallituksen kokous 16.12. 1991 § 24 s.34 Liite 4.1 Vantaan sosiaali- ja terveydenhuollon toteuttamissuunnitelma vuosiksi 1992-1996.
Vantaan kaupunginhallitus 1991d. Kaupunginhallituksen kokous 14.10.1991. Kokouspöytäkirja nro 49/1991 § 3 s.3. Liite 1.1 Vantaan kaupungin kunnalliskertomus 1990.
Vantaan kaupunginhallitus 1992. Kaupunginhallituksen kokous 02.03.1992 § 42 s. 60. Lisäsopimuksen tekeminen Uudenmaan lääninhallituksen kanssa pakolaisten vastaanottamisesta.
Vantaan kaupunginhallitus 1993. Kaupunginhallituksen kokous 27.09.1993 § 46 s.120. Pakolaisten vastaanottoa koskevan uuden sopimuksen tekeminen.
Vantaan kaupunginhallitus 1994. Kaupunginhallituksen kokous 13.06.1994 § 37 s. 79. Sosiaali- ja terveysjohtaja Urpo Alanko:n 07.06.1994 antama lausunto sosiaali- ja terveysviraston pyytämästä selvityksestä sosiaali- ja terveyskeskuksittain.
Vantaan kaupunginhallitus 1995. Kaupunginhallituksen kokous 09.01.1995 § 41 s.96. Kaupunginvaltuuston 12.12.1994 pitämän kokouksen eräiden päätösten täytäntöönpano 9 § Pääkaupunkiseudun tulkkikeskuksen perustaminen.
Vantaan kaupunginhallitus 1996. Kaupunginhallituksen kokous 29.04.1996 § 8 s. 9 Vuoden 1995 kunnalliskertomus (Liite 1.1)
Vantaan kaupunginhallitus 1997a. Kaupunginhallituksen kokous 05.05.1997. Kaupunginhallituksen pöytäkirja nro 9/1997. § 11 s.16. Vuoden 1996 Kunnalliskertomus.
Vantaan kaupunginhallitus 1997b. Kaupunginhallituksen kokous 05.05.1997. Kaupunginhallituksen pöytäkirja nro 9/1997. § 2 s.2. Talousseminaarin jatkokäsittely: jaettua materiaalia.
Vantaan kaupunginhallitus 1999. Kaupunginhallituksen kokous 01.03.1999. Kaupunginhallituksen pöytäkirja nro 4/1999. Abdulrahman Abdi Ragen ja useiden muiden valtuutettujen aloite maahanmuuttajien 4-5- vuotiaiden lasten päivähoidon turvaamiseksi.
Vantaan kaupunginhallitus 2000a. Kaupunginhallituksen kokous 05.06.2000 § 45 Maahanmuuttajien kotouttamisohjelma: 101-106
Vantaan kaupunginhallitus 2000b. Kaupunginhallituksen kokous 02.10.2000, asia 106, § 51, liite 3.1 Vapaa-ajan palveluiden aluetiimit: Raportti 19.9.2000.
Vantaan kaupunginhallitus 2001. Kaupunginhallituksen kokous 26.01.2001. Pöytäkirja nro 1/2001
Vantaan kaupungin opetuslautakunta 2002. Opetuslautakunnan kokous 12.3.2002. Pöytäkirja nro 3/2002.
Vantaan kaupunki 1987. Kuntasunnitteluvirasto A3:1987
Asunto-ohjelma 1988-1992.
Vantaan kaupunki 1999a. Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintakertomus 1998. Sosiaali- ja terveydenhuollon toimiala. Sosiaali- ja terveyslautakunta 21.4.1999.
Vantaan kaupunki 1999b. Espoon, Helsingin ja Vantaan BACU - koulupsykologien työryhmä 1999c:2 Maahanmuuttajalasten ja -nuorten psykologinen arviointi koulumaailmassa.
Vantaan Kaupunki 2000a, osavuosikatsaus 2/2000
Vantaan Kaupunki 2000b. Erityispäivähoito Vantaalla. Erityistä hoitoa ja kasvatusta tarvitsevien lasten päivähoito ja sen kehittämisen linjaukset.
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimialan julkaisusarja C15:2000.
Vantaan kaupunki 2000c. Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintakertomus 1999
Vantaan kaupunki 2000d. Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintakertomus 1999. Liite 16: Länsimäen asukasprojekti, Liite 17: Hakunilantie 58 -projekti.
Vantaan kaupunki 2001a. Osavuosikatsaus 2/2001
Vantaan Kaupunki 2001b. Osavuosikatsaus 3/2001
Vantaan kaupunki 2002a. Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimisto. Verkkodokumentti. Viitattu 22.10.2002. <http://www.vantaa.fi/cgi- bin/sivut?kat=maahanmuuttajat&sivu=yhteispalvelutoimisto>
Vantaan kaupunki 2002b. Maahanmuuttajat. Verkkodokumentti. Viitattu 21.10.2002. <http://www.vantaa.fi/cgi- bin/sivut?kat=maahanmuuttajat&sivu=kursseja>
Vantaan kaupunki 2002c. Majakka-projekti. Verkkodokumentti. Viitattu 16.09.2002. <http://www.vantaa.fi/cgi- bin/sivut?kat=maahanmuuttajat&sivu=majakka>
Vantaan kaupunki, esiopetus 2002. Esiopetus lukuvuonna 2002-2003. Verkkodokumentti. Viitattu 20.10.2002. <http://www.vantaa.fi/cgi- bin/sivut?kat=soster_vanha&sivu=esiopetus>.
Vantaan kaupunki, maahanmuuttajat 2002. Maahanmuuttajajärjestöt. Verkkodokumentti. Viitattu 09.10.2002. <http://www.vantaa.fi/cgi- bin/sivut?kat=maahanmuuttajat&sivu=jarjestot>
Vantaan kaupunki, sivistystoimi 2002. Tietoa kouluun ja esiopetukseen hakemisesta. Verkkodokumentti. Viitattu 17.10.2002. <http://www2.edu.vantaa.fi/cgi- bin/seitti.cgi?sivu=ajankohtaista&newsitem=257>.
Vantaan kotouttamisohjelma 1999.
Vartiainen-Ora, P. 1996. Paossa, perusasiaa pakolaisista meillä ja muualla. Sosiaali- ja terveysministeriö, pakolaistoimisto. Helsinki: Oy Edita Ab.
Vasama-projekti Vantaalla -esite
Virtanen Timo 1993. Somalipakolaiset Suomessa. Tutkimus somalipakolaisten tulosta ja vastaanotosta Suomeen. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.
Vuori-Tuompo Kirsi 1994. Selvitys somalilasten esiopetuskokeilusta Vantaalla. Vantaan Pakolaistoimisto 20.10.1994.
Wallius 2001. Paluumuuttajien kotoutuminen Vantaalle -PAMU -projekti, loppuraportti. Vantaan kaupunki, Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimisto.
Vantaalla, erityisesti sosiaali- ja sivistystoimessa ja eri oppilaitoksissa, on tehty useita selvityksiä liittyen maahanmuuttajiin sekä maahanmuuttajatyöhön. Tässä on esitelty niistä vain muutamia. Selvityksiä kannattaa kysellä eri oppilaitosten kirjastoista ja Vantaan virastoista.
Airola Riitta 1998. Tiedon tiellä kohti kotoutumista. Espoon- Vantaan ammattikorkeakoulun opinnäytetyö. Yhteispalvelutoiminta.
Haapanen Anu 1996. "Väliaikaista kaikki on vaan...": inkerinsuomalaiset paluumuuttajat ja integraatio. Espoon- Vantaan ammattikorkeakoulun opinnäytetyö. Sosiaaliala.
Hallikainen Riitta 2002. Kuntien kotoutumisohjelmien sisältö ja tavoitteet onnistuneelle kotoutumiselle. Laurea ammattikorkeakoulu. Yhteipalvelutoiminta.
Heinonen Tarja & Vainonen Hanna 1998. "Tätä kohtaamistahan minun työni on": sosiaalityöntekijöiden kokemuksia asiakastilanteesta maahanmuuttajan kanssa. Espoon- Vantaan ammattikorkeakoulun opinnäytetyö. Sosiaaliala.
Juvonen Anu & Mielo Outi 1998. Naiset naapurissa: projekti inkeriläisnaisten arkipäivän tukemiseksi. Espoon- Vantaan ammattikorkeakoulun opinnäytetyö. Sosiaaliala.
Koivisto Päivi 1999. Turvapaikanhakijoiden vastaanottojärjestelmän kehitys Suomessa 1988-1998: sosiaalityötä vähemmistöjen parissa. Espoon- Vantaan ammattikorkeakoulun opinnäytetyö. Sosiaaliala.
Korpela Helena 1993, erityisopettaja on laatinut pakolaisopetusta varten suomenkielen opetusmonisteet. Opetusmonistesarjan nimi on Puhun suomea. Vantaan kaupungin koulutuksen palvelukeskus aikoi ottaa opetusmonisteet painattaakseen ja myytäväkseen, koska pakolaisopetukseen ei vuonna 1993 ollut juuri lainkaan saatavilla vielä materiaalia.
Lehikoinen Marita & Penttinen Ritva 1998. Moniammatillisen tiimityön käynnistyminen Vantaan maahanmuuttajien integraatiokokeilussa: työntekijöiden näkemyksiä onnistumisesta kokeilun käynnistymisvaiheessa. Espoon- Vantaan ammattikorkeakoulun opinnäytetyö. Yhteispalvelutoiminta.
Leväharju Marjo 1998. Monikulttuurinen päiväkoti: päiväkodin työntekijöiden näkemyksiä monikulttuurisesta työstä. Espoon- Vantaan ammattikorkeakoulun opinnäytetyö. Sosiaaliala.
Lindfors Aila 1984. Raportti Hiekkaharjun koulussa opiskelevien pakolaisten opetuksesta lukuvuonna 1983-1984. Pakolaisten erityisopettajan Hiekkaharjun koulusta laatima raportti sosiaali- ja terveysministeriölle.
Lindstedt Juha P. 1988. Kartoitus Suomen vietnamilaisten oppilaiden koulunkäyntiin liittyvistä ongelmista pääkaupunkiseudun peruskoulun yläasteella. Helsingin Yliopisto. Kasvatustieteen laitos. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää suomen vietnamilaisten lasten koulunkäyntiin liittyviä käytännön ongelmia.
Mugur Anne & Riikonen Tiina 1998. Kotoudunko Suomeen, Vantaalle?: integraatiokokeilussa mukana olevien maahanmuuttajaperheiden kotoutumisen alkuvaiheen kartoitus. Espoon- Vantaan ammattikorkeakoulun opinnäytetyö. Yhteispalvelutoiminta.
Osman, P. 1994. Maahanmuuttajalasten suomen kielen oppimisen alkuvaikeuksia, edistyminen ja toiveet. Helsingin yliopisto. Vantaan täydennyskoulutuslaitos.
Oulejärvi Päivi, Palatz Nina, Ropponen Helena ja Vuorenmaa Elisa 1995. Ollakko vai eikö olla?: Vantaalla asuvien somalialaisten integraatiosta. Espoon- Vantaan ammattikorkeakoulun opinnäytetyö. Sosiaaliala.
Pentti Pirjo 1997. Mustaa ja valkoista - Luokassani on maahanmuuttajia. Opettajan arkea vantaalaisessa peruskoulussa.
Peuhkurinen Helena 1998. Somalipakolaiset Vantaalla - taustaa ja maahanmuuttajaopetusta. Joulukuu 1998 (Polku). Näyttökokeen esitehtävä.
Sarsama, A. 1994. Maahanmuuttajat Vantaan koulutoimessa. Vantaan kaupunki. Koulutuksen palvelukeskus.
Summala Anna 2000. Selkokieli mahdollisuutena maahanmuuttajatyössä. Espoon- Vantaan ammattikorkeakoulu. Sosiaaliala.
Tainio Laura-Johanna 1998. Somalialaistytöt naiskuvaansa punomassa perinteen ja modernin lankakeristä: tutkimus somalialaistyttöjen minäkäsityksestä ja naiskuvasta. Espoon- Vantaan ammattikorkeakoulun opinnäytetyö. Sosiaaliala.
Thum Pia 1998. Somalikoululaisten ruokailu Havukosken koululla. Espoon- Vantaan ammattikorkeakoulu. Ravitsemispalvelujen suuntautumisvaihtoehto.
Tykkyläinen anne 2000. "Anteeksi, kuinka voin auttaa?": maahanmuttajatyö seurakunnassa työntekijän näkökulmasta. Espoon- Vantaan ammattikorkeakoulun opinnäytetyö. Yhteispalvelutoiminta.
Vantaan kaupunki 1999. Maahanmuuttajalasten ja -nuorten psykologinen arviointi koulumaailmassa. Espoon, Helsingin ja Vantaan BACU - koulupsykologien työryhmä 1999: 2.
Vantaan Maahanmuuttajien yhteispalvelutoimisto 1996. Maahanmuuttajat Vantaan opetustoimessa.
Ensimmäiset järjestöt, jotka ovat toimineet maahanmuuttajien hyväksi syntyivät jo 1960-luvulla. Kuitenkin vasta 2000-luvulla on herätty siihen, että järjestöjä ja heidän tekemäänsä arvokasta työtä tulisi tuoda enemmän esille. Uutena suuntauksena onkin ollut, että niin kunnat kuin kaupungitkin ovat pyrkineet yhteistyöhön eri järjestöjen parissa. Seuraavassa esittelyt tärkeimmistä Suomessa maahanmuuttajatyön parissa toimivista järjestöistä.
Suomen Pakolaisapu on vuonna 1965 perustettu kansalaisjärjestö, jonka päätehtävät ovat kansainvälisestä pakolaistilanteesta tiedottaminen, varainkeruu pakolaisille sekä vaikuttaminen Suomen pakolaispolitiikkaan (Työministeriö 1998a: 7). Suomen Pakolaisapu toimii yhteistyössä erilaisten kansainvälisten järjestöjen kanssa. Järjestö on erityisesti yhteistyössä YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n kanssa. Suomessa yhteistyökumppaneita ovat eri viranomaisten rinnalla erityisesti Pakolaisneuvonta ry sekä muut YK- järjestöt kuten Unicef, Unifem ja YK-liitto. (Suomen pakolaisapu 2002a.)
Kidutettujen Kuntoutuskeskus on vuodesta 1993 Helsingissä toiminut valtakunnallinen kidutettujen pakolaisten hoitoon erikoistunut avohoidon kuntoutus- ja tutkimusyksikkö (Työministeriö 1998a: 6). Kuntoutuskeskuksessa tehdään mielenterveystyötä maahanmuuttajienparissa. Se on erikoissairaanhoitotasoinen poliklinikka, joka arvioi, hoitaa ja kuntouttaa kotimaissaan kidutuksen vuoksi traumatisoituneita pakolaisia ja heidän lähiomaisiaan. Keskus myös kouluttaa, konsultoi ja työnohjaa sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisia, viranomaisia sekä vapaaehtois- ja kansalaisjärjestöjä. Keskus perustettiin sosiaali- ja terveysministeriön aloitteesta Helsingin Diakonissalaitoksen ja Raha-automaattiyhdistyksen tuella. Kidutettujen kuntoutuskeskus toimii osana Helsingin Diakonissalaitoksen huume- ja mielenterveystyötä. Kuntoutuskeskus on kuitenkin itsenäinen psykiatrinen erikoissairaanhoitotasoinen yksikkö ja ainoa laatuaan Suomessa. Yksikön toiminnan rahoittaa Raha- automaattiyhdistys. (Helsingin diakonissalaitos 2002.)
Yhdistys nimeltä Suomen Punainen Risti on virallisesti perustettu vuonna 1919. Yhdistys on tehnyt pakolaistyötä 1970-luvulta lähtien ja on vahvasti mukana maahanmuuttajatyössä vielä 2000-luvullakin. Suomen Punainen Risti esimerkiksi tukee maahanmuuttajien kotoutumista ja edistää suvaitsevaisuutta. SPR on mukana myös vastaanottamassa Suomeen saapuvia kiintiöpakolaisia sekä yhdistää pakolaisperheitä. SPR tekee töitä inhimillisen pakolais- ja maahanmuuttopolitiikan puolesta. Suomen Punainen Risti siis myös seuraa turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten oikeusturvan toteutumista. Kaiken edellä mainitun toiminnan lisäksi se myös ylläpitää vastaanottokeskuksia Turussa ja Rovaniemellä. SPR toimii YK:n pakolaisasiain päävaltuutetun UNHCR:n edustaja Suomessa pakolaisten oikeusturvaan liittyvissä asioissa. (Työministeriö 1998a: 7, SPR 2002d.)
Siirtolaisuusinstituutti on Suomen ainoa muuttoliikkeiden tutkimus- ja dokumentaatiolaitos. Sen päätehtävänä on kerätä ja tallentaa muuttoliikkeisiin ja etnisiin kysymyksiin liittyvää aineistoa. (Työministeriö 1998a: 7) Turussa toimiva Siirtolaisuusinstituutti on perustettu vuonna 1974. Siirtolaisuusinstituutin tehtäviä on muun muassa tutkia, kerätä, tallettaa, dokumentoida, kehittää ja julkaista toimialaansa liittyviä siirtolaisuuden ja maassamuuton ilmiöitä. Siirtolaisuusinstituutti on säätiöpohjainen laitos. Instituuttia ylläpitää säätiö johon kuuluvat valtiovallan edustajina opetusministeriö, ulkoasiainministeriö ja työministeriö sekä sosiaali- ja terveysministeriö. Lisäksi säätiöön kuuluvat muun muassa kaikki Suomen yliopistot ja suuri joukko muita muuttoliikkeistä kiinnostuneita yhteisöjä. Siirtolaisuusinstituutti saa varsinaisen toimintarahoituksen opetusministeriöltä vuosittaisena avustuksena. Lisäksi instituutin toimintaa varten hankitaan projektivaroja myös muista rahoituslähteistä. (Siirtolaisuusinstituutti 2002.)
Kirkon Ulkomaanapu (KUA) koordinoi suomessa kirkon ja seurakuntien pakolaistyötä, kouluttaa, tiedottaa ja tuottaa pakolaisuutta koskevaa aineistoa. (Työministeriö 1998a: 6) KUA on säätiö, joka toimii Kirkon ulkoasiain osaston yhteydessä. KUA:n tärkeimmät yhteistyökumppanit ovat Luterilainen maailmanliitto ja Kirkkojen maailmanneuvosto. Kirkon Ulkomaanapu on myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kansainvälisen avun kanava. Se tekee työtä maailman köyhimpien ihmisten elämän ja ihmisarvon puolesta. Apua annetaan niin rotuun, uskontoon tai kansalaisuuteen katsomatta. Kirkon Ulkomaanapu toimii kirkkojen kansainvälisessä verkostossa ja työn käytännön toteutuksesta vastaavat paikalliset kirkot ja järjestöt. KUA:n yhtenä tärkeimmistä tavoitteista on kehittää tasa-arvoista kumppanuutta etelän ja pohjoisen välillä. KUA painottaa myös naisten aseman kohentamista ja ympäristöystävällisiä ratkaisuja. Kaikessa toiminnassaan se korostaa ihmisten omaa vastuuta. (Kirkon ulkomaanapu 2002.)
Suomen eri kirkkokunnat ovat omalla työpanoksellaan osallistuneet pakolaistyöhön. Esimerkiksi evankelisluterilainen kirkko on osallistunut pakolaistyöhön olemalla mukana Pakolaisneuvontapisteen perustamisessa vuonna 1988. Katolinen kirkko on puolestaan järjestänyt oman toimintansa puitteissa tilaisuuksia myös pakolaisille. Lisäksi eri kirkkokuntien vapaaehtoistyöntekijät ovat toimineet pakolaisten tukihenkilöinä.
Pakolaisneuvonta ry on kansalaisjärjestöjen vuonna 1988 perustama yleishyödyllinen yhdistys, josta turvapaikanhakijat, pakolaiset, turvapaikanhakijat sekä muut ulkomaalaiset voivat kysyä oikeudellista neuvontaa ja apua. Pakolaisneuvonta ry:ssä työskentelee lakimiehiä, oikeusneuvojia, tiedotussihteeri sekä toimistohenkilökuntaa. Yhdistyksellä on Helsingin toimiston lisäksi toimipisteet Kouvolassa, Oulussa ja Vaasassa. Pakolaisneuvonnalla on päävastuu Suomeen tulevien turvapaikanhakijoiden ensivaiheen oikeusavun järjestämisessä ja sitä varten pakolaisneuvonta ry saa valtionapua työministeriöltä. Oikeusavun lisäksi yhdistys toimii ulkomaalaisten ja ennen kaikkea turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten aseman parantamiseksi Suomessa. Yhdistys seuraa pakolaispolitiikan kehitystä Euroopan unionissa ja sitä kullaan asiantuntijana ulkomaalaislain ja muiden ulkomaalaisia ja pakolaisia koskevien päätösten valmistelun yhteydessä. Yhdistyksellä on myös yhteyksiä YK:n pakolaisjärjestöön UNHCR:ään ja eurooppalaisiin pakolaisjärjestöihin. Pakolaisneuvonta on eurooppalaisten pakolaisjärjestöjen kattojärjestön ECRE:n (European Council on Refugees and Exiles) jäsen. ECRE edustaa noin 70 eurooppalaista pakolaisjärjestöä. (Työministeriö 1998a: 6, Pakolaisneuvonta ry 2002.)
Syyskuussa 1989 Suomen mielenterveysseura avasi Helsinkiin Ulkomaalaisten kriisikeskuksen. Keskuksen tarkoitus oli täydentää julkisia palveluja ja lisätä ulkomaalaisten avunsaantimahdollisuuksia elämän kriisitilanteissa. Kriisikeskus palvelee vielä tänäänkin kotikunnasta riippumatta kaikkia Suomessa asuvia ulkomaalaisia sekä heidän perheitään psyykkisissä ja sosiaalisissa ongelmissa. Kriisikeskus tekee sekä asiakastyötä että toimii asiantuntijana. Kriisikeskus pyrkii yhteistyöhön ja kontaktiverkoston luomiseen julkisen sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän kanssa. Tarkoituksena on myös rakentaa konsulttiverkostoa kielitaitoisista ihmisistä eri puolilla maata. (Uudet naapurimme 1990: 20-21.) Kriisikeskuksessa asiakas voi selvittää elämäntilannettaan omalla äidinkielellään tulkin välityksellä tai jollakin asiakkaalle ja työntekijälle yhteisellä kielellä. Apua pyritään antamaan mahdollisimman pikaisesti ja joustavasti. Apua voi saada myös nimettömänä mikäli asiakas niin haluaa. Asiakas voi halutessaan myös saada suomalaisen tukihenkilön. Palvelut ovat asiakkaille maksuttomia. (Ulkomaalaisten kriisikeskus 2002.)
Vantaalla toimii useita maahanmuuttajajärjestöjä, joiden kanssa Vantaan kaupunki on mahdollisuuksien pyrkinyt kehittämään yhteistyötä. Seuraavassa lista muutamista Vantaalla toimivista järjestöistä mahdollisine yhteystietoineen. Listasta löytyy niin kulttuuri- kuin liikuntatoimintaakin ja mukana on myös jokunen seura.
Vantaan monikulttuuriyhdistys Portti ry
Yhdistyksen puheenjohtajana toimii Karin Konstantin. Yhdistys on Järjestörinki - ja KEPA ry:n jäsenjärjestö. Yhdistyksen tarkoituksena on maahanmuuttajien kotouttaminen suomalaiseen yhteiskuntaan. Yhdistyksen toiminta koostuu erilaisten palveluiden tarjoamisesta sekä ryhmä- ja kerhotoiminnan järjestämisestä.
Yhteystiedot:
Kivikonkaari 20 D 43
00940 Helsinki
puh. (09) 342 3432, 050-5186387
Larissa de Roberti
Järjestö organisoi monikulttuurisia tapahtumia, suomalaisen kulttuurin oppimista sekä omien perinteiden säilyttämistä. Toimintaa järjestetään eri ikäisille maahanmuuttajille aina lapsista senioreihin.
Yhteystiedot:
Tykkikuja 3 C 29
01280 Vantaa
Hakunilan kansainvälinen yhdistys ry
Hakunilan kansainvälinen yhdistys on rekisteröity Vantaalla 1998. Yhdistyksen tarkoituksena on lisätä eri kulttuurien tuntemusta ja edistää monikulttuurista toimintaa pääkaupunkiseudulla. Yhdistyksellä on oma neuvontatoimisto ja neuvontapiste ulkomaalaisille. Neuvontapiste palvelee Hakunilan alueen ja ympäristön ulkomaalaisia ja myös suomalaisia, jotka haluavat esim. tietoa alueen vieraista kulttuureista ja yhdistyksen toiminnasta. Yhdistyksen puheenjohtajana toimii Harun Osmani ja toiminnanjohtajana Burhan Hamdon.
Yhteystiedot:
toiminta- ja neuvontapiste:
Kannuskuja 2 A, 3.krs
01200 Vantaa
puh. 272 2775
Länsimäen ja Rajakylän Int'l Society
Järjestön puheenjohtajana toimii Masud Abdullah. Järjestön tarkoituksena on monikulttuuristen tapahtumien järjestäminen.
Yhteystiedot:
Kuntokuja 4 B 35
01280 Vantaa
Somalin kielen ja kulttuurin yhdistys r.y.
Yhdistyksen puheenjohtaja on Hassan Aden Abdulle. Yhdistys pyrkii toiminnallaan ylläpitämään somalin kielen taitoa. Yhdistys järjestää lapsille ja nuorille leirejä sekä läksykerhoja. Lisäksi yhdistys tarjoaa somalialaisille tietoa suomalaisesta kulttuurista.
Yhteystiedot:
Ohratie 12 C 27
01370 Vantaa
puh. 040-7171464
Vantaan afrikkalainen ja arabialainen kulttuurikeskus
Kulttuurikeskuksen tarkoituksena on edistää maahanmuuttajien sopeutumista Suomeen. Keskus järjestää nuorille kursseja, urheilua, läksykerhoja, äidinkieltä sekä suomen kieltä. Aikuisille järjestetään englannin ja suomen kielen opetusta sekä apua työnhaussa.
Yhteystiedot:
Abdullahi Musse
Luolapolku 4 C 16, 01600 Vantaa
040-7040394,
Organization of Human Rights in Iraq (OHRI)
Yhdistys on perustetteu vuonna 1999 ja se on KEPA ry:n jäsenjärjestö. Yhdistyksen puheenjohtajana toimii Asad Al-Taee. Järjestön tavoitteena on kiinnittää huomiota Irakin ihmisoikeustilanteeseen, tarjota tietoa, luoda suhteita kansalaisjärjestöihin ja vahvistaa irakilaisten tietoisuutta ihmisoikeuksista. Lisäksi järjestö avustaa irakilaisia orpolapsia rahallisesti ja elintarvikelähetyksin.
Yhteystiedot:
Terhotie 6 b 9
01710 Vantaa
puh. 040-7389037, (09) 8540243
Vantaan nuorisoyhdistys Impuls ry
Yhdistys järjestää venäjänkielisille nuorille erilaista liikunnallista harrastustoimintaa kuten kalliokiipeilyä, uintia, seikkailukerhoja sekä seikkailuretkiä. Yhdistyksen puheenjohtajana toimii Alexandre Ikko.
Yhteystiedot:
Puh. 0400-781372
Suomen monikulttuurinen liikuntaliitto
(Finnish Multicultural Sports Federation, FiMu ry)
Fimu on maahanmuuttajaseurojen yhteisiä etuja valvova yksikkö, jonka tehtävänä on liikuntamahdollisuuksien edistäminen. Järjestöön kuuluu urheiluseuroja eri puolilta Suomea ja monet näistä seuroista tekevät yhteistyötä SLU:n kanssa paikallisten suvaitsevaisuushankkeiden toteuttajina. Yhdistys on Suomen Liikunta ja Urheilu ry:n (SLU) jäsenliitto. Yhdistyksen puheenjohtajana toimii Päivi Korkea-Aho.
Yhteystiedot:
Vaunukalliontie 21 D 7
01200 Vantaa
puh. (09) 8761596
Afrikka-keskus ry
Yhdistys on valtakunnallinen ja toimii Helsingissä. Yhdistyksen puheenjohtajana toimii Boahen Opoku-Agyeman.
Yhteystiedot:
PL 194
Harmajankatu 3 A 12
00181 Helsinki
boahen.opoku-agyeman@pp.inet.fi
Ähl-Lol-Beit Islamilainen keskus ry
Yhdistyksen puheenjohtajana toimii Asad Al-Taee.
Yhteystiedot:
Terhotie 6 b 9
01710 Vantaa
puh. 040-7389037, (09) 8540243
Itä-Vantaan somalikulttuurin yhdistys
Yhteystiedot:
Hussein Yusuf Absuge
Konttitie 6 A 7
01360 Vantaa
Somalialaisten vanhempien yhdistys
Yhteystiedot:
Liiban Abokor Sheikh Mohamed
Hiirakkokuja 6 C 38
01200 Vantaa
Somalin kielen opettajien yhdistys
Yhteystiedot:
Hassan Abuukar Osman
Konttitie 6 A 4
01360 Vantaa
Ibn-Fadlan Arabikulttuuriyhdistys
Yhteystiedot:
Mohedin Al-Aswad
PL 78
00131 Helsinki,
Vatanspor
Vatanspor on Suomessa asuvien turkkilaisten aikuisten jalkapallojoukkue (V. divisiooona).
Seuran yhteyshenkilönä toimii Osman Taskin.
Hyrräkuja 10 E 11
01390 Vantaa
puh. 041-5170225, (09) 8742373
FC Vantaa Stars
Seuran yhteyshenkilönä toimii Hassan Aden Abdulle. Seura järjestää nuorille jalkapalloa, urheilua sekä leirejä.
(Vantaan kaupunki 2002c.)
1) Haastateltavan taustatiedot
Nimi
Koulutus
Työnantaja
Virka-asema/tehtävä
Työskentelyaika alalla
Työskentelyaika maahanmuuttajien parissa
2) Mikä on mielestäsi ollut olennaista
maahanmuuttajille suunnattujen palveluiden kehittymisessä Vantaalla?
Ominaista 1970 -luvulle
Ominaista 1980 -luvulle
Ominaista 1990 -luvulle
Viime vuosina
3) Haasteet joita olet havainnut Vantaalla maahanmuuttajille suunnatuissa palveluissa ja kuinka niistä on mielestäsi selvitty?
4) Mitkä maahanmuuttajille suunnatut palvelut ovat mielestäsi erityisen onnistuneita Vantaalla?
5) Miten eri lait ovat näkyneet maahanmuuttajille suunnattujen palveluiden kehittymisessä Vantaalla?
6) Kuinka Suomen liittyminen EU:n jäseneksi on näkynyt maahanmuuttajille tarjotuissa palveluissa Vantaalla?
7) Mitä asioita haluaisit nostaa erityisesti esille?
liittyen:
Maahanmuuttajiin
Maahanmuuttajatyöhön
Maahanmuuttajille suunnattuihin palveluihin
